Ajatuksia keskenmenon jälkeen

Oli keskiviikko kun saatiin ultrassa tietää ettei sisälläni enää sykkinytkään toinen sydän. Ilta ja suuri osa yöstä meni itkien. Seuraava päiväkin meni suurimmaksi osaksi kyynelten valuessa poskilla. Perjantaina olo olikin yhtäkkiä paljon parempi. Olin melkein hyvällä tuulella, enemmän ahdisti rikkinäinen olkapää kuin kuollut elämä sisälläni.

Tajusin selkeästi sinä perjantaina, etten oikeasti pysty suremaan "vauvaa", koska sellaista ei ole vielä ollutkaan. Sisälläni oli kasa soluja, alkio, josta oli juuri kehittymässä sikiö kun elämä sammui. Kun näimme sydämen sykkeen aikaisemmin, alkio oli pelkkä pieni pallukka. Ajatus oli tietysti ihana, että sisälläni kasvaa pienenpieni elämä. Ajatus, siihen on helppo rakastua. Olin ikionnellinen siitä, että minusta oli tulossa äiti, meistä oli tulossa vanhempia.

Tulin hyvin nopeasti raskaaksi, ehkäisyn lopettamisen jälkeen kerkesi olla yhdet "luomumenkat", jonka jälkeen tärppäsi heti. Silti aika tuntui matelevan ja ajattelin etten ikinä tule raskaaksi. Olen hyvin malttamaton, vihaan odottamista. Keskenmenon takia joudun odottamaan paljon kauemmin mitä vielä jonkin aikaa sitten luulin. Se ajatus ahdistaa ja paljon. Joku veti maton jalkojemme alta ja kaikki suunnitelmat menevät uusiksi.

Ennen kuin tulin raskaaksi kaikki vauva uutiset sattuivat. Tietysti yritin olla onnellinen muiden puolesta, mutta kun kaipaa omaa vauvaa niin kovasti. Kun itse olin raskaana oli ihanaa kun pystyi joka solullaan iloitsemaan muiden puolesta. Nyt pelkään vauvauutisia enemmän kuin koskaan ennen, tulenko kestämään sen? Pelkään myös sitä, että raskaaksi tuleminen ei tällä kertaa olekaan niin helppoa ja keskenmenoa sitten kun tulen raskaaksi.

Nyt kun on kulunut jo viikkoja keskenmenosta, tuntuu todella epätodelliselta, että koskaan olinkaan raskaana. Ehkä se olikin vain unta? Olin saamassa sen mitä halusin eniten, mutta eihän sellaista tapahdu minulle. Koko raskaus oli vielä alussa niin epätodellista, että keskenmenosta yli pääseminen ei  ollut niin vaikeaa. Toisaalta pelkään koko ajan, etten olekaan päässyt siitä yli vaan kohta tulee totaali romahtaminen. Mieheni mielestä aliarvioin itseäni ja olen paljon vahvempi kuin luulen, ehkä se onkin juuri niin. Masennuksen ja yleistyneen ahdistuneisuushäiriön takia jouduin aikoinaan tekemään mieleni kanssa hurjan paljon töitä, tiedän olevani vahvempi kuin koskaan, mutta olenko näin vahva?

Jostain syystä tunnen nyt keskenmenon jälkeen olevani vielä valmiimpi äidiksi. Plussan jälkeen iski jopa pieni "apua olen oikeasti raskaana"-paniikki, vaikka raskaus olikin suunniteltu. Kaikenlaiset tunteet ehdin jo käydä läpi pelosta suunnattomaan iloon ja onnellisuuteen, nyt olen siis vielä valmiimpi paketti. Toivon koko sydämestäni, että uusi elämä saa alkunsa mahdollisimman pian ja raskaus sujuu hyvin.

-Mallu