Tänään kävin viimeistä kertaa lapsuudenkodissani. Äidin viimeiset tavarat siirtyivät uuteen kotiin ja loppusiivouksen jälkeen äitikään ei enää siellä käy. Lapsuudenkodin avain ei enää roiku avainkaapissamme.
Kun ajelin kohti Espoonlahtea alkoi puolessa välissä itku nousta kurkkuun. Olin seitsemän kun muutettiin kerrostalosta paritaloon, silti koen sen lapsuudenkotinani. Olin juuri täyttänyt 19 kun muutin omilleni, eli 12 vuotta asuin tuossa kodissa. Se kuitenkin tuntuu paljon pidemmältä ajalta, lapsena kun aika meni hitaammin. Ehkä asunkin vielä joskus paljon kauemmin jossain toisessa kodissa. Ajaessani kohti lapsuudenkotia kelailin päässäni asioita.
 |
| valoja ei enää ollut, joten kuva onkin surkea laadultaan |
Avomieheni sanoi lähtiessäni, että mieti kuinka ihanaa kun myöhemmin voi lähteä alueelle kiertelemään ja muistelemaan vanhoja. Voin toki käydä ulkoilemassa alueella, mutta muuten moni asia on muuttunut ja muuttuu edelleen. Vanhaa esikouluani ja ala-astettani ei ole enää olemassa, Ne revittiin maan tasalle ja paikalla on nyt muita rakennuksia. Vanha yläasteeni on edelleen vanhalla paikallaan, mutta nimi on muuttunut. Lapsuudenkodin lähistölle on noussut uusia taloja ja niitä tulee lisää. Vanha ostoskeskus Lippulaiva on revitty aikoja sitten ja uusi ostoskeskus nousee tilalle. Lähes kaikki bussilinjat ovat muuttuneet ja jossain vaiheessa metrokin valmistuu.
 |
| Rapussa on markka, jonka lapsena sain vahingossa siihen jumiin . Kyllä harmitti kun karkkirahoista jäi markka pois. Isä oli kuitenkin kiltti ja korvasi markan minulle, koska tostahan tuli ihan kiva koriste.😄 |
Koska vanhempani erosivat vähän sen jälkeen kun muutin kotoa, niin lapsuudenkotini ei ole pitkään aikaan tuntunut samalla tavalla kodilta. Sen takia yllätyin siitä, että matkalla aloin epäilemään etten selviäisi reissusta ilman kyyneliä. Paikan päällä tunsin kuitenkin vain pientä haikeutta. Koti ei ole ollut kotini pitkään aikaan ja jopa ilman huonekaluja, se näytti erilaiselta kuin silloin kun käytiin vuonna 1997 katsomassa uutta kotiamme tyhjillään. Muutamat maalatut seinät ja yhden huoneen vaihdettu lattia saivat tajuamaan etten voi enää hyvästellä lapsuudenkotiani paikan päällä, sillä sitä ei enää ole. Luopumisprosessi täytyy käydä läpi toisella tapaa, ehkä osa siitä on tämä kirjoitus?
Paikan päällä ei itkettänyt, nyt itkettää. Yksi ajanjakso on päättynyt ja se tuntuu isolta asialta, vaikka se ei paljoa vaikuta omaan elämääni.
-Mallu
