lauantai 24. helmikuuta 2018

Mitä tapahtuu keskenmenon jälkeen?

Useasti keskenmenon jälkeisestä ajasta puhutaan vain toipumisena. Odotetaan kuukautisten alkavan, jotta tiedetään kropan toimivan taas normaalisti ja annetaan itselle aikaa toipua menetyksestä. Siinä ei kuitenkaan ole kaikki.

Jo alkuraskaudesta suurin osa huomaa hormonien pistävän kroppaa sekaisin. Mitä sitten kun raskaus yhtäkkiä loppuukin? Puhuin syksyllä hormonien aiheuttamista mielialanvaihteluista, mutta ei se siihenkään välttämättä jää. Eikä ensimmäinen normaali kierto todellakaan takaa sitä, että kroppa on normalisoitunut. Aina ison hormonaalisen muutoksen jälkeen on täysin normaalia, että hormonitoiminta on sekaisin 3-6kk, eli hormonaalisen ehkäisyn lopettaminen/aloittaminen, raskaus, keskenmeno, synnytys, imetyksen lopettaminen jne.



Keskenmenon jälkeen pitäisi muistaa, että todella olit raskaana ja oireet voivat olla samanlaisia kun synnytyksen jälkeen. Itse luulin olevani jo ihan kunnossa ensimmäisen normaalin kierron jälkeen, mutta ei se ihan niin mennyt. Seuraavat kuukautiset olivatkin myöhässä ja ehdin jo iloita siitä, että saattaisin olla jo raskaana. Testi toisensa jälkeen oli negatiivinen ja menkat alkoivat sitten kaksi viikkoa myöhässä.

Ihon kukkimisen ja mielialan heittelyiden lisäksi huomasin yllättävän oireen. Aloin ihmettelemään tukanlähtöäni. Yleensä hiustenlähtö liittyy tietääkseni imetyksen lopettamiseen, mutta näköjään sitä voi tapahtua keskenmenon jälkeenkin. Ensin luulin kuvittelemani  ja ajattelin hiustenlähdön olevan vain sattumaa. Huomasin kuitenkin hieman myöhemmin, että myös ripsiä oli lähtenyt älytön määrä! Onneksi hiustenlähtö kesti vain noin kuukauden ja sen jälkeen ripset ovat palautuneet. Varmasti ihmisillä on ollut muitakin kummallisia oireita, mutta niistä ei varmasti puhuta kun ei keskenmenoistakaan usein puhuta. Kannattaa mielestäni pitää mielessä, ettei keskenmeno todellakaan ole pieni juttu keholle ja outoja oireita saattaa tulla. Liikaa ei kuitenkaan kannata jäädä tutkailemaan itseään, sillä silloin löytyy varmasti vaikka mitä oireiluja.

-Mallu

tiistai 20. helmikuuta 2018

Elämäni aakkoset A

Sain idean tehdä postauksen aiheesta elämäni aakkoset jo varmaan 1,5 vuotta sitten. Pohdittuani asiaa hetken, tajusin etten osaa valita yhtä asiaa per kirjain. Elämääni kuuluu niin paljon kaikkea, eli tästä tuleekin postaussarja! Varmasti näistäkin jää osa asioista pois, sillä eihän kaikki varmastikaan tule mieleen pelkkiä kirjaimia miettiessä. Katsotaan mitä tästä tulee, mutta nyt aloitetaan kuitenkin jo alusta kirjaimella A.



Aamut: En sanoisi olevani aamuihminen, mutta kun saan muutettua unirytmiä niin, että herään aikaisin, ovat aamut ihan parhaita! Rauhalliset aamut ovat ihania! Parasta on aamukävely koirien kanssa kaikessa hiljaisuudessa kuuden aikaan aamulla kun suurin osa ihmisistä vielä nukkuu. Pieni aamupala ja sitten aamutreeni, treenin jälkeen rauhassa kunnon aamupalaa. Siinä on resepti täydelliseen aamuun minun makuuni!

Aitous: Koen olevani aito oma itseni ja tunnistan kun ihmiset eivät ole aitoja. Sen takia minun on välillä vaikea löytää ihmisiä joiden kanssa oikeasti klikkaa.

Ajatukset: Mulla pyörii usein miljoona ajatusta päässä samaan aikaan.

Arki: On useimmiten aika kaoottista, sen takia tavoittelenkin toimivia arkirutiineja.

Aurinko: Auringonpaiste, auringonnousut ja laskut - kaunista, ihanaa ja energiaa antavaa.

Auttaminen: Ihmisten auttaminen on todella palkitsevaa. Ai, että tulee hyvä mieli itselle!

Avoliitto: Ihanaa asua yhdessä sen ihmisen kanssa joka on minulle tärkein ja rakkain, paras ystävä ja puoliso. Me käytännössä asuttiin jo yhdessä puolen vuoden seurustelun jälkeen kun mies kävi kotona vain hakemassa puhtaat vaatteet. Vajaan vuoden seurustelun jälkeen muutettiin virallisesti yhteen ja siitä tulee kohta kolme vuotta.

-Mallu

maanantai 19. helmikuuta 2018

Viikkokatsaus 7/2018

Uskomatonta, taas yksi viikko takana! Viime viikko meni osittain vähän synkin mielin, tiedostin vasta loppuviikosta, että olin antanut miehen stressin vaikuttaa itseeni aivan liikaa. Halusin myös helpottaa hänen stressiään, mutta aika ja omat voimavarat loppuivat kesken. Koitin koko viikon olla reipas, tehdä ruokaa ja siivota. Ihan hyvin onnistuinkin ajatellen kuinka vähän aikaa siihen arkisin on. Perjantaina kun tulin kotiin minua odottikin aivan erilainen mies. Onneksi olin käskenyt häntä lepäämään vapaapäivänään ja onneksi olin tajunnut hänen tarvitsevan lepoa. Helposti aina pyytää toista tekemään joitain pieniä asioita, mutta toiselle ne voivat olla suuriakin jos väsymys ja stressi painaa päälle.



Olin suunnitellut tekeväni selkää ja olkapäätä kuntouttavaa treeniä viime viikolla, mutta enpäs tehnytkään.. Töissä kävin joka päivä kävelyllä perjantaita lukuunottamatta, oikein harmitti kun työpäivän aikana tuli viestiä, ettei minun tarvitsekaan hakea lapsia ja pikkuinen nukkui niin pitkät päikkärit parvekkeella etten viitsinyt lähteä heti ulos kävelemään. Lauantaina kävelinkin sitten senkin edestä. Olen todella tyytyväinen siihen, että olen alkanut kävelemään paljon enemmän. Tuntuu siltä etten "kerkeä" treenaamaan, mutta erilaiset siirtymiset on helpompi vaihtaa kävelylenkiksi. Lauantaina kävelin siis noin 5km valmennustapaamiseen ja sitten takaisin kotiin. Pakko myöntää, että kyllä tuntui jaloissa viimeisen kilometrin ajan.



Kävelen aina aika reippaasti, mikä tarkoittaa sitä, että olen usein hiestä märkä kävelylenkin jälkeen, varsinkin jos olen vaunujen kanssa tarponut lumessa. Kävely on oikeasti hyvää liikuntaa ja olenkin huomannut ylimääräisten kilojen alkavan karista jo nyt. Herkkulakko yhdistettynä lähes päivittäisiin reippaampiin kävelylenkkeihin on näköjään toimiva kombo painonpudotukseen. Sunnuntaina tuli kuitenkin herkuteltua vähän serkun tytön 10v. synttäreillä.

Tällä viikolla kävelyä tulee valitettavasti paljon vähemmän kun 9v. hiihtolomalaista ei oikein voi raahta reippaalle kävelylenkille mukaan. Mutta katsotaan mitä muuta keksin!

-Mallu

sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Miten se lääkikseen hakeminen?

Alussa moni blogini lukija taisi pysyä matkassa juuri lääkikseen hakemiseni takia. Ymmärrän sen, vertaistuki on tärkeää. Edelleen blogiini eksyy paljon lukijoita lääkishakemiseen liittyvien tekstien takia ja siksi onkin ehkä aika päivittää tilannetta. Eli missä mennään nyt, aionko hakea tänä vuonna vai myöhemmin? Vai olenko kenties kuopannut lääkishaaveet kokonaan?

Tällä hetkellä tilanne on se, että olen avannut yhden fysiikan kirjan kerran marraskuussa, muuten on lääkikseen lukemiset olleet kokonaan tauolla. Kun tutut ovat kyselleet olen sanonut, että saatan käydä pääsykokeissa tänä vuonna, mutta en nyt lue pääsykokeisiin. Nyt tilanne on kuitenkin se, että olen päättänyt jättää pääsykokeet kokonaan väliin tältä vuodelta. Minulla on määräaikainen työsopimus 30.6 asti, enkä aio pyytää vapaapäivää keskellä viikkoa vain jotta voisin käydä katsomassa pääsykokeen.



Milloin ajattelin sitten hakea taas, vai ajattelinko ollenkaan? Rehellisesti sanoen, en tiedä milloin haen taas, mutta yksi asia on varma, minä pääsen vielä lääkikseen. Kuten olenkin kertonut, meille piti tulla huhtikuussa vauva, mutta valitettavasti raskaus meni kesken. Olin siis ajatellut jääväni äitiyslomalle ja sitten jossain vaiheessa aloittavani taas lukuhommat. En siis voi sanoa, että haen ensi vuonna, koska toivon koko sydämestäni, että olen silloin äitiyslomalla. Mutta jos meille tuleekin vauva vielä tämän vuoden puolella, niin saatan yrittää ensi vuonna lääkikseen. Koska en voi tietää millainen vauva-arkemme tulee olemaan ja milloin, en voi myöskään tehdä mitään päätöksiä.


Koska kaikkien kyselyt luovat minulle paineita, on haaveeni lukea itseni lääkikseen huomaamattomasti äitiyslomalla. Tiedän sen olevan mahdollista, koska tiedän useampia jotka ovat siinä onnistuneet. Olen kuitenkin myös huomannut, että asiasta ei kannattaisi puhua, sillä useimmat eivät usko sen olevan mahdollista. Oma työterveyslääkärinikin kesällä nauroi minulle päin naamaa kun vain vastasin rehellisesti hänen kysymykseensä, olin siis silloin raskaana ja hän kysyi miten urahaaveeni käy. Jos muut ovat sen tehneet, niin miksi minä en voisi onnistua? Tietysti en voi tietää millainen lapsi meille tulee, mutta uskon silti mahdollisuuksiini. Aikaisemmin en ole saanut luettua itseäni lääkikseen, koska olen ollut hukassa. Nyt tiedän kuka olen ja mitä haluan ja olen valmis tekemään töitä sen eteen.

Vauva tulee sitten kun sen aika on, siihen en voi paljoa vaikuttaa, mutta se on haave numero yksi. Tämän hetken projektina on oma hyvinvointi ja kun olen saanut sen reilaan, voin aloittaa taas pääsykoelukemiset. Lääkishaaveita ei siis todellakaan ole kuopattu!

-Mallu

lauantai 17. helmikuuta 2018

Uroskoiran sisäsiisteysongelma

Meillä on ollut isoja haasteita saada staffimme sisäsiistiksi. Poika oppi kyllä heti ihan pikku pentuna, että ulkona pissataan, mutta sisälle tuli kuitenkin aina liruja. Nyt tilanne on parantunut todella paljon sen jälkeen kun poika täytti kaksi (kopkopkop). Ilopissoja tulee edelleen silloin tällöin, mutta ei maailma siihen kaadu. Eniten ottaa päähän muiden kommentit siitä, että koirassamme on jotain vikaa ja on ihan epänormaali.

Tiedoksi kaikille, koirien sisäsiisteysongelmat ovat paljon yleisempiä kuin luullaan. Varsinkin pienikokoisilla koirilla saattaa koko elämänsä olla ongelmia. Usein sisäsiisteysongelmat johtuvat kuitenkin puutteellisesta koulutuksesta, joten uskon, että ihmiset syyttävät paljon itseään, eivätkä puhu koirien vahingoista sen takia paljoakaan. Valitettavasti meillä valtava innostus saa aikaan ilolirut, joten ongelmamme ilmenee nimenomaan vieraiden ollessa kylässä, eikä meitä uskota kun sanotaan, ettei se ole meidän normaalia arkea.



Ongelmia oli kuitenkin aikaisemmin enemmän ja vaikka staffi pääsi ulos neljä kertaa päivässä, tuli sisälle vähintään kerran viikossa pissat. Koska ongelma on helpottanut ja pärjätään hyvin 3krt/pvä ulkoilutuksilla luulen, että koiramme vain kehittyi jostain syystä hitaasti. Ongelmia aiheuttaa myös se, että pienokaisemme käy pissalla yleensä vain kerran ulkoillessaan. Koska poikamme ei nosta jalkaa, rakko tyhjenee onneksi paremmin kuin koipea nostavilla uroksilla. Jostain syystä pissalla käyminen on vain sellainen asia, jonka poikamme haluaa hoitaa pois alta heti kun tullaan ulos ja sen jälkeen ulkona on kaikkea kiinnostavampaakin tekemistä. Vaikuttaakin siltä, että tyyppi todellakin tyhjentää koko rakkonsa kerralla, sen verran ison lätäkön saa aina aikaan.


Ongelmia meillä oli myös sen takia, että staffit haluasivat koko ajan olla ihmisten kanssa ja poikamme oppi jo pikkupentuna, että tullaan putsaamaan pissat lattialta jos sattuu vahinko. Näitä "vahinkoja" alkoikin tapahtumaan aina kun poika joutui olemaan hetken yksin (portin toisella puolella) ja myöhemmin "vahinkoja" tuli aina kun esim. käskettiin sohvalta alas. Jossain vaiheessa osoitettiin myös mieltä pissaamalla meidän sänkyyn. Monet ovat sitä mieltä, etteivät koirat osaa osoittaa mieltä, mutta jos tuhoja tehdään aina sen jälkeen kun on tullut kielto tehdä jotain, niin kyllä se mielestäni on jonkinlainen mielenosoitus. Onneksi näitä huomionhaku/mielenosoituspissoja ei juurikaan tapahdu enää. Ongelmana on myöskin ollut staffin palelu, jos ulkona on kylmää, märkää tai tuulee, poikamme palelee todella herkästi. Takki on kyllä käytössä, mutta kun oli kylmä, tyyppi jätti aikaisemmin aina tarpeensa kesken ja loput tyhjennettiin sitten sisällä. Nyt on onneksi opittu ettei juosta heti takaisin kodin lämpöön, joten hyvin voi suorittaa tyhjennysoperaation loppuun.

Ehkä ratkaisu sisäsiisteysongelmaamme oli rutiinit, kuten olinkin ajatellut aikaisemmin. Kun tein vuorotyötä, se ei vaan toiminut. Nyt jokainen päivä on suunnilleen samanlainen, eli ulkoilutukset suunnilleen samaan aikaan. Jos koirasi ei ole sisäsiisti, niin ei kannata missään vaiheessa luovuttaa. Ensimmäinen oma koirani oli sisäsiisti neljän kuukauden ikäisenä, mutta kahden muun kanssa on mennyt noin kaksi vuotta. Jokapäiväisiä ongelmat eivät toki ole olleet, mutta jos koira lasketaan sisäsiistiksi jos kuukauteen ei ole tullut vahinkoja sisälle, niin kyllä noilla kahdella nuoremmalla on sinne kahteen ikävuoteen venynyt, että on pidätyskyky parantunut, valitettavasti. Todella paljon olen myös miettinyt, että mitä minä olen tehnyt väärin, mutta jos olen yhden koiran saanut sisäsiistiksi neljän kuukauden ikään mennessä, niin en kai kauhean surkea voi olla?

-Mallu

perjantai 16. helmikuuta 2018

Epäcool

Katsoin aikoja sitten Maria Veitola yökylässä jakson, jossa Maria oli Saara Aallon luona yökylässä (joku aikaisempi kausi). Yksi keskustelu herätti minussa ajatuksia. Saara Aalto puhui siitä miten hän on tuntenut itsensä "epäcooliksi" ja miten se ei todellakaan ole totta vaan perustui pelkoon.

Varmaan jokainen on joskus elämänsä aikana ollut epävarma itsestään, tuntenut pelkoa siitä, ettei kuulu joukkoon. Se on ihan luonnollista, jos mietitään luonnon armoilla elävää ihmisheimoa, silloin oli pakko sopia joukkoon, muuten jäi yksin ja silloin ei selvinnyt. Ihmiset ovat laumaeläimiä ja aivomme on ohjelmoitu tietyllä tavalla. Vaikka evoluutio on viennyt lajiamme hurjaa vauhtia eteenpäin, kaikki meissä ei ole kehittynyt samaan tahtiin. Ei siis ole omaa syytäsi jos vertailet itseäsi muihin, vaan se on täysin luonnollista. Tiedostamalla sen voit ainakin tiettyyn pisteeseen päästä siitä eroon. Opettele hyväksymään itsesi juuri sellaisena kun olet.


Itse olen jo aloittanut matkan itseni hyväksymiseen, mutta täytyy myöntää, että olen oikeastaan aina tuntenut olevani epäcool ja tunnen samalla tavalla edelleen. Olen aina pukeutunut enemmän tai vähemmän oman mielen mukaan, mutta silti ajatellut paljon sitä mitä muut minusta ajattelevat. Yläasteella kuljin jonkin verran glam rock-tyylisissä vaatteissa ja ajattelin kaikkien tuijottavan. Sain isältäni silloin kommentin, että hän on ylpeä minusta kun pukeudun kuten haluan, enkä mieti mitä muut ajattelevat. Ulospäin ei näkynyt sitä valtavaa epävarmuutta. Edelleen olen sitä mieltä, että olen outolintu. Ulospäin se näkyy ehkä eniten juuri pukeutumisessa. Kun kuljen räikeissä treenitrikoissa, kaverini saattavat sanoa, etteivät kehtaa kulkea samanlaisissa, että heille tulisi todella epävarma olo. Vaikka olisinkin saanut heiltä kehuja trikoista, tuntuu siltä, ettei jollain tapaa ole soveliasta käyttää sellaisia. Jos olen ostanut jonkun todella räväkän vaatteen ja kukaan ei kommentoi sitä mitenkään, ajattelen muiden pitävän sitä aivan hirveänä.

Huono kuva, mutta ihana Star wars paita :D
Minulla on yhdet lemppari housut, farkkumaiset löysät housut joissa on resorit lahkeensuissa ja vyötäröllä. Isoisälläni oli joskus samantapaiset. Perheeni on aina ollut sitä mieltä, että housut ovat vaarihousut ja siitä minulle on tullut sellainen olo, että ne ovat oikein junttihousut, mökille sopivat. Vähensin housujen käyttöä, koska aloin hävetä niissä kulkemista. Housut ovat kuitenkin pysyneet lastenhoitohousuina, sillä niissä on mukava istua lattialla, eivätkä ne purista mistään. Kun menin työpäivän jälkeen suoraan koulutukseen "lastenhoito/mökkihousuissa", sainkin yhtäkkiä useammalta kurssikaverilta kehuja housuista ja kyselyitä, mistä olen ne löytänyt. Yhtäkkiä aloinkin uudestaan rakastamaan housujani, sillä en ollutkaan ainoa joka tykkää niistä. Valitettavasti housut hajosivat juuri, sillä olen käyttänyt niitä niin paljon, että kuluivat ihan puhki.

On kuitenkin jännä huomata miten muiden mielipiteet tiedostamattani muuttivat omaa käsitystäni housuistani. Tavallaan, ei edes haittaa, että housut hajosivat, koska sain jotain paljon parempaa. Ymmärsin, että vaikka kaikki eivät tykkäisi vaatteistani, niin löytyy aina niitä jotka näkevät ne samalla tavalla kuin minä. Minussa ei siis ole mitään vikaa ja on tärkeä muistaa, ettei muiden mielipiteillä ole väliä vaan sillä mitä sinä itse ajattelet, tunnet ja haluat.

-Mallu

keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Omista lapsista haaveileva lastenhoitaja

Olen aina rakastanut lapsia ja tykännyt lastenhoitotyöstä, mutta tällä hetkellä tunnen itseni välillä säälittäväksi luuseriksi, kauhea vauvakuume mutta hoidan vain muiden lapsia. Päivittäin käy mielessä se, että olisin mielummin kotona omien lasten kanssa kun hoitamassa muiden lapsia ja kotia. Aikaisemmin minulla ei ole ollut samaa ongelmaa, koska lastenhankinta ei ole ollut ajankohtaista.

Tykkään kyllä työstäni, eivätkä päivät mene kokonaan haaveiluun siitä, että eläisin kotiäidin arkea. Luulen, että ajatuksiini vaikuttaa nyt myös se, että huhtikuu lähenee koko ajan. Silloin meille piti tulla vauva ja nyt ei ole hajuakaan siitä milloin se tapahtuu. Mieheni mielestä en onneksi ole säälittävä kun sitä hänelle valitin. Lisäksi hän sanoi, että meillehän tulee vauva, ei vaan tiedetä vielä milloin.


Toivon, että tulisin raskaaksi niin nopeasti kuin mahdollista, niin ei tarvitsisi päivittäin töissä haikailla kotiäitiyden perään. Olen todella malttamaton, mutta rauhoitun usein kun tiedän milloin asiat tapahtuu. Monet sanovat raskauden alussa, että nyt se odottaminen vasta alkaa ja yhdeksän kuukautta on pitkä aika, mutta mielestäni pahin on se epätietoisuus. Ehkä olenkin jonkin sortin kontrollifriikki.

Hoitolasten kanssa on kiva olla, mutta haluaisin olla jo äiti ja niiden omien lasten kanssa. Onneksi tämä pesti on määräaikainen kesäkuun loppuun ja voin sitten miettiä mitä haluan tehdä seuraavaksi, ehkä haluankin jatkaa lastenhoitohommia.

-Mallu