Kuka minä olen muiden silmissä?

On hassua kuinka monet ihmiset luulevat tuntevansa minut läpikotaisin. Saan vihjailuja siitä mitä minun pitäisi tehdä ja mitä en tule jaksamaan. Se, että olen sairastanut masennuksen on tehnyt minusta heikon muiden silmissä. Tiedän, että olen ollut huonossa kunnossa ja tiedän myös sen, että paranemisprosessini kesti kauan. Ulkopuolisen silmissä voi näyttää siltä, että romahduksia on tapahtunut tietyin väliajoin, vaikka oikeasti tieni on vaan ollut pitkä. Olen vaatinut itseltäni paljon, aivan liikaa, silloin kun minulla ei ole ollut voimia siihen. Pikkuhiljaa olen kuitenkin omin pienin kätösin kiivennyt rotkosta ylös.

Lääkikseen hakemisen kanssa olen ollut todella jääräpäinen. En ole halunnut hukata aikaa. Päässäni oli ajatus, että sisään täytyy päästä heti lukiosta. Stressi ja paniikki puski päälle, epäonnistumisen pelko oli valtava. Siihen kun vielä lisätään masennus ahdistus ja väsymysoireineen ym. Niin onhan siinä soppa. Kukaan muu ei voi tietää miten joku muu voi, eikä miltä tuntuu. Suurinosa näkevät vain ulkokuoren. Olen hakenut lääkikseen seitsemän kertaa. Kyllä, tämä vuosi oli seitsemäs kertani lääkiksen pääsykokeessa. En ole joka vuosi lukenut ja oikeastaan tämä on ensimmäinen vuosi kun paineet on pysyneet poissa.

Tänä keväänä, kun olen puhunut selkäkivuistani ja pennun tuomista haasteista, olen saanut kommentteja siitä, että ainahan mulla on joku syy siihen, että lukeminen menee poskelleen. Saan myös kuulla, että miten jonkun tutut ovat päässeet lääkikseen, kun ovat lukeneet 8h päivässä syksystä asti. No minulla ei ole ollut sellaista mahdollisuutta, taas yksi 'selitys', miksi en ole onnistunut? Minä kuulemma oikein itse keksin asioita keväälle, jotka sitten pistää kapuloita rattaisiin lukemisen suhteen. Elämä pitäisi sitten varmastikin laittaa kokonaan pauselle kunnes pääsee lääkikseen, vai?

Tänä vuonna tein sen suuren virheen, että aloitin lukemisen aivan liian myöhään, ajattelin myös pystyväni tähän hommaan kivuista huolimatta. Molemmat ovat ihan oikeita syitä, niin kuin olen aikaisemminkin kirjoittanut. Jostain syystä saan kuitenkin vihjailuja, siitä etten jaksa, hakkaan päätäni seinään ja, että ehkä tämä ei vaan ole minun juttuni. Tai kommentteja siitä, että aionko todella hakea uudestaan, "sähän oot hakenu jo niin monta kertaa, miten tämä tai ensi kerta olisi erilainen". Joidenkin mielestä lääkis on vain päähänpinttymä ja minun pitäisi keksiä jotakin muuta. Olen pohtinut pääni puhki, että mitä tekisin. Siihenkin on mennyt keväisin turhaa aikaa, miksi kuuntelen muita? Aloitinhan sairaanhoitajan opinnotkin, siellä vain vahvistui se, että minua kiinnostaa lääkärin työ enemmän kuin mikään muu.

Ei kaikki aina mee niin kuin kelaa,

mut mun unelma ei milloinkaan delaa.

Olen saanut myös usein kommenttia siitä, että miten tulen jaksamaan, kun opiskelu lääkiksessä on todella rankkaa. Tiedostan sen, ja haluaisin sanoa kaikille epäilijöille, että kyllä minä jaksan p*rkele! Kaikilla on joskus vaikeaa, minun tieni on ollut harmillisen pitkä ja kivikkoinen, mutta olen parantunut masennuksesta! Sitä ihmistä, joka minä olin silloin, ei ole enää olemassa! Tuntuu usein siltä, että esimerkiksi vanhempani näkevät minut samanlaisena kun silloin kun asuin kotona. Olin juuri täyttänyt 19 kun muutin kotoa, masennuksen kera. Musta tuntuu, ettei mulla ole ollut pää aikaisemmin siinä kunnossa, että sinne saisi ladottua kassi kaupalla tietoa. Nyt olisi, ellei selkä pistäisi vastaan.

Voin paremmin kuin koskaan, vaikka selkä vaivaa ja unenlaatu ei aina ole sitä parasta. Olen täysin valmis tekemään asiat nyt oikealla tavalla, jotta pääsen lääkikseen. Olen vihdoin tajunnut mikä se oikea tapa on! Minua on jarruttanut oma epäonnistumisen pelko ja muilta tulleet ajatukset, että tämä ei ehkä olisi minun juttuni. Olisi mukavaa jos saisi kannustusta omien unelmien tavoittelemiseen. Se ei kuitenkaan ole muilta pois jos vuosi toisensa jälkeen haen lääkikseen. Miksi ihmiset eivät vain voi olla kannustavia? Tunnen itseni, tiedän, että pystyn paljon PALJON parempaan. En todellakaan aio luovuttaa ennen kun olen antanut kaikkeni. Miksi niin monet haluavat minun luovuttavan? Ehkä olisin jo päässyt lääkikseen jos minulla olisi ollut kannustusjoukot antamassa tukea ja hyviä vinkkejä, sitähän ei voi tietää. Valitettavasti tuntuu, että unelmien lyttääjiä on ollut enemmän kuin kannustajia, tai ainakin ovat olleet enemmän äänessä. Onneksi minulla on nyt ihana poikaystävä, joka kannustaa minua tavoittelemaan unelmiani. <3 Myös siskoni ja muutama ystävä kuuluvat kannustusjoukkoihini. <3 Kiitos teille. <3

Jatkan siis pään hakkaamista seinään..

-Mallu