Minusta tulee lääkäri!

Näin se vaan on! Turha mitään kierrellä ja kaarrella, ennemmin tai myöhemmin pääsen lääkikseen. Se on päämääräni, miksi muka luovuttaisin? En halua tehdä mitään muuta ammatikseni, joten nyt vaan teen töitä sen eteen, että pääsen sinne minne haluan, yksinkertaista.

Kävin maanantaina poikaystäväni mukana lääkärissä, kun häneltä poistettiin aterooma päästä. Halusin päästä seuraamaan toimenpidettä ja tietenkin hoitaja arvasi heti sen liittyvän uravalintaani. Huomasin itsessäni ärsyttävän piirteen ja tajusin, että teen sitä jatkuvasti. Minä vähättelen itseäni ja vaikka olen itse pirun varma siitä mitä haluan, niin en osaa sanoa sitä suoraan. "Sairaanhoitajan opinnot on tauolla ja toivottavasti pääsisin lääkikseen"..Hoitaja kertoi lääkärille, että minusta tulee lääkäri ja siihen aloin itse selittelemään, että enhän minä vielä lääkiksessä ole, katsotaan nyt..  Mitä ihmettä, miksi en voi sanoa suoraan vaan, että haen lääkikseen tai minusta tulee lääkäri.

Olen usein puhunut siitä, että haen kunnes jään eläkkeelle. Sitten selittelen sitä, miksi ei nyt nappaa, tällä kertaa on sitä ja tätä, mutta ensi vuonna tai joskus sitten. Suuri ongelma on tietenkin se, että kaikki tietävät hakemisestani ja kyselevät siitä, mikä tietenki luo myös paineita. Olisi helpompi keskittyä  itse omaan hakemiseen, eikä koko ajan miettiä myös muiden ajatuksia. Olen niin pirun rehellinenkin, pitäisi vaan keksiä joku vakio vastaus kaikille kysyjille.

Voisin jatkossa vaan sanoa, kun uudet ihmiset kyselevät, että mitä teen, että minusta tulee lääkäri. En tietenkään voi tietää varmasti, että se on se mun juttu, mutta se on ylivoimasesti omasta mielestäni kiinnostavin ammatti. Eli sitä kokeillaan ja vasta sitten voi sanoa onko se mun juttu vai ei, piste! Hus epävarmuus pois ja kirjastoon lukemaan!

-Mallu

Syksy ja väsymys

Jotenkin mulla tuntuu joka syksy olevan sama ongelma, väsymys. Yhtäkkiä on liikaa kaikkea ja kauhea stressi. Joka vuosi mulla iskee joku flunssa elokuun puolivälissä tai lopussa. Tänä vuonna mulla on tunne, että olen päässyt hieman paremmin käyntiin flunssan jälkeen kuin aikaisemmin, mutta stressiä riittää. Pääsykoe lukemiset pitäisi olla täydessä vauhdissa, mutta minusta tuntuu, että olen ihan alkutekijöissä, eikä aika riitä. Blogihiljaisuuskin kertoo kiireestä.

Kiirettähän ei kuitenkaan oikeastaan ole. Kiirehän on oikeasti vain oman pään sisällä, eikö vaan? Eilen illalla päätin tehdä suunnitelman. En päässyt vielä kovin pitkälle, kaiken sovittaminen arkeen tuntuu niin haastavalta. Lukemiset ja treenit on nyt kuitenkin pakko saada kalenteriin. Päämääränä on lääkis ja luettavaa paljon, lisäksi selkää täytyy hoitaa, jotta pystyn istumaan kirjastossa. Menen usein kalenterini mukaan ja sovin kaikkea tyhjiin kohtiin. Kaiken maailman kissanristiäiset vievät kuitenkin paljon lukemisaikaa.

Tottakai mun elämässä on paljon kaikenlaista "ylimääräistä", en voi vaan keskittyä lukemiseen. Olen itse valinnut elämän karvakasojen kanssa ja tuleva muutto on myös ihan oma valinta. Molempiin liittyen riittää tällä hetkellä paljon hommaa. Tällä hetkellä luulen, että suunnitelmallisuus on kaiken A ja O. Pääsykoe tulee kuitenkin yllättävän nopeasti ja nyt on vaan tehtävä kovasti töitä. Päivät tulevat varmasti olemaan kovin aikataulutettuja pääsykokeeseen asti, mutta mitä siitä. Jos sisään pääsy sen vaatii, niin sillä mennään.

Koitan tällä viikolla tehdä hyvän suunnitelman ainakin seuraaville viikoille ja listata kaikki "to do"-asiat. Se mikä minulta usein unohtuu on vapaa-aika, siitä en voi tällä kertaa tinkiä, kokemuksesta voin sanoa, ettei se toimi. Eli ei muuta kun suunnitelmaa kehiin ja tervetuloa syksy!

-Mallu

Lääkikseen 2017

Lääkikseen 2017, siinä mun tavoite! Olen jo muutamaan otteeseen luonnostellut jonkinlaista lukusuunnitelmaa, mutta nyt pitäisi tehdä hieman selkeämpi. Suunnitelmissa oli pitää kesäkuu vapaata lukemisista ja heinäkuussa aloitella pikkuhiljaa. Elokuussa alkaa sitten työnteko kunnolla.

Aion siis pitää ensi vuoden vapaata sairaanhoitajan opinnoista. En tiedä jatkanko niitä koskaan, vaikka en pääsisi lääkikseen, sitä voin miettiä myöhemmin. Suunnitelmana on tehdä keikkahommia ensi vuoden, mutta pääasiassa lääkikseen lukemista. Keikkoja täytyy tehdä tarpeen mukaan, välillä enemmän, välillä vähemmän. Poikaystäväni kanssa ollaan laskettu tulot ja menot niin, että pärjäisimme hyvin sillä, että tekisin syksyn kaksi vuoroa viikossa ja kevään voisin mahdollisesti pyhittää kokonaan lukemiselle.

Elokuussa alkaa koulut, mikä minun kohdallani tarkoittaa kursseja aikuislukiossa. Osan teen etänä ja osan käyn paikan päällä. Valmennuskurssista en tiedä vielä, jos saan hyvän tarjouksen, saatan valita jonkun kurssin. Valmennuskurssit ovat todella kalliita, joten se tarkoittaisi sitä, että joutuisin tekemään enemmän töitä, mikä tarkoittaa vähemmän lukemista.

En ole ikinä aikaisemmin ollut yhtä motivoitunut aloittamaan lukemisprojektia. Aikaisemmin epäonnistumisen pelko on ottanut vallan. Nyt uskon siihen, että lääkikseen pääseminen on mahollista, kovaa täytyy tehdä töitä, mutta mahdollista se on. Olen nyt myös todellakin valmis tekemään kovaa työtä sen eteen.

Mä tiedän mitä mä haluan. Tiedän myös, että mun on tehtävä paljon töitä, mutta olen valmis siihen. Lääkis täältä tullaan!

-Mallu

Miksi lääkikseen?

Miksi haluan lääkikseen? Siinä kysymys jonka kuulen aina välillä, mutta sitä pitäisi ehkä kysyä itseltään useamminkin. Kysymykseen on ehkä välillä vaikea vastata, koska asia on itselleni niin selvä, sinne minä haluan! Tämän olen tiennyt noin 11 vuotiaasta saakka. Ehkä se sen takia on monen läheiseni mielestä pelkkä päähänpinttymä.

Minua on aivan pienestä asti kiinnostanut ihmisen anatomia ja fysiologia, niin varmasti kaikkia lapsia, mutta minua se on aina kiinnostanut enemmän kuin moni muu asia. Pienenä minulle tuli huono olo veren näkemisestä, ajattelin sen takia, ettei minusta ikinä voisi tulla lääkäriä. Isäni on lääkäri, joten pääsin aina kysymään häneltä kiinnostavia asioita. Viidennellä luokalla käytiin ihmisen biologiaa, muistan, että aihe oli hurjan kiinnostava. En ollut ikinä mikään kympin oppilas, mutta tuossa kokeessa loistin. Opettaja kertoi jopa erikseen vanhemmilleni, että olin koko luokan paras. Isäni tokaisi silloin, että ehkä tytöstä tulee lääkäri kuten isänsä! Surkuttelin, ettei minusta ikinä voi tulla lääkäriä, kun tulee huono olo verestä. Isä kertoi, että hänellä oli sama ongelma pienenä, mutta se katosi ja kaikkeen tottuu. Siitä se ajatus sitten lähti! ;)

Edelleenkin ihmisen anatomia ja fysiologia on aivan mielettömän kiinnostavaa. Siihen kun lisätään vielä kaikenlaiset taudit sun muut ja kaikki mitä me pystytään ihmiskeholle tekemään, wau! Ja ei, enää ei veri ällötä, se taisi kadota joskus yläasteella. Nykyään olen se, jolla on nenä kiinni haavassa, ei haittaa vaikka on kuinka märkivä ja haiseva. :D Aloittaessani työt vanhainkodissa reilu kuusi vuotta sitten, istuin useasti ruoka- ja kahvitaukojeni aikana tietokoneen ääressä googlettaen asukkaiden potilaskansioissa olevia, minulle tuntemattomia diagnooseja ja sanoja. Isältäni olen vienyt kasan lääketieteellisiä kirjoja joita on todella mielenkiintoista lukea, kunpa vaan aikaa olisi enemmän. :D Lääketiede on vaan mielestäni yksinkertaisesti maailman kiinnostavin asia.

Tietysti lääketiede voisi olla vain harrastus, mutta silloin ei pääsisi näkemään ja tekemään kaikkea mielenkiintoista. Itse haluan ammatin joka on mieluinen, haluan tehdä työkseni jotain mielenkiintoista ja kivaa. Sairaanhoitajan opinnoissa vain vahvistui se minkä jo tiesin, haluan lääkäriksi. Jokaisessa harjoittelussa mielenkiintoisin työ kuului lääkärille. Usein koulussa sai kuulla, että tämä ei kuulu teille vaan on lääkärin hommaa, juuri se todella mielenkiintoinen asia! Sairaanhoitajan työtehtäviin ei kuulu tutkiminen ja diagnosointi, jotka kuuluvat minua kiinnostaviin asioihin.

Haluan myös työn joka haastaa minua. Kyllästyn todella helposti, enkä ole jaksanut olla samassa työpaikassa kokoaikaisena edes vuotta. Keikkaa olen kyllä tehnyt uskollisena vuosia samoihin paikkoihin, mutta kaipaan uusia haasteita ja vaihtelua. Lääkärinä täytyy koko ajan pitää tietoa yllä ja kouluttaa itseään. Erikoistumisaloista liikuntalääketiede on ollut ykkössijalla jo vuosia, mutta eihän sitä tiedä mikä sitten lääkiksessä viekin mukanaan. Tällä hetkellä kuitenkin kiinnostaa kaikki!

Rakastan myös ihmisten parissa työskentelyä ja varmasti olen myös sen takia löytänyt tieni asiakaspalvelu- ja hoitoalalle. Osa läheisistäni on huolissaan siitä, että olen liian empaattinen ja kiltti ihminen lääkäriksi, mutta itse en usko sitä. Olenhan kuitenkin todella itsepäinen ja ellen osaisi olla tiukka, en todellakaan pärjäisi lastenhoitohommissa tai vanhainkodissa.

Koska muut ovat epäilleet lääkiksen olevan pelkkä päähänpinttymä, olen välillä myös itse alkanut epäillä itseäni. Olen monena keväänä käyttänyt aivan liikaa aikaa tekemällä kaikennäköisiä ammatinvalinta testejä. Vaikka kuinka olen pohtinut, en ole löytänyt mitään muuta minua kiinnostavaa ammattia. Nyt olen itsevarmempi, tiedän mitä haluan! Mielestäni on tärkeää löytää työ josta itse nauttii, toivon, että jokainen löytäisi sen oman jutun!

-Mallu

Kuka minä olen muiden silmissä?

On hassua kuinka monet ihmiset luulevat tuntevansa minut läpikotaisin. Saan vihjailuja siitä mitä minun pitäisi tehdä ja mitä en tule jaksamaan. Se, että olen sairastanut masennuksen on tehnyt minusta heikon muiden silmissä. Tiedän, että olen ollut huonossa kunnossa ja tiedän myös sen, että paranemisprosessini kesti kauan. Ulkopuolisen silmissä voi näyttää siltä, että romahduksia on tapahtunut tietyin väliajoin, vaikka oikeasti tieni on vaan ollut pitkä. Olen vaatinut itseltäni paljon, aivan liikaa, silloin kun minulla ei ole ollut voimia siihen. Pikkuhiljaa olen kuitenkin omin pienin kätösin kiivennyt rotkosta ylös.

Lääkikseen hakemisen kanssa olen ollut todella jääräpäinen. En ole halunnut hukata aikaa. Päässäni oli ajatus, että sisään täytyy päästä heti lukiosta. Stressi ja paniikki puski päälle, epäonnistumisen pelko oli valtava. Siihen kun vielä lisätään masennus ahdistus ja väsymysoireineen ym. Niin onhan siinä soppa. Kukaan muu ei voi tietää miten joku muu voi, eikä miltä tuntuu. Suurinosa näkevät vain ulkokuoren. Olen hakenut lääkikseen seitsemän kertaa. Kyllä, tämä vuosi oli seitsemäs kertani lääkiksen pääsykokeessa. En ole joka vuosi lukenut ja oikeastaan tämä on ensimmäinen vuosi kun paineet on pysyneet poissa.

Tänä keväänä, kun olen puhunut selkäkivuistani ja pennun tuomista haasteista, olen saanut kommentteja siitä, että ainahan mulla on joku syy siihen, että lukeminen menee poskelleen. Saan myös kuulla, että miten jonkun tutut ovat päässeet lääkikseen, kun ovat lukeneet 8h päivässä syksystä asti. No minulla ei ole ollut sellaista mahdollisuutta, taas yksi 'selitys', miksi en ole onnistunut? Minä kuulemma oikein itse keksin asioita keväälle, jotka sitten pistää kapuloita rattaisiin lukemisen suhteen. Elämä pitäisi sitten varmastikin laittaa kokonaan pauselle kunnes pääsee lääkikseen, vai?

Tänä vuonna tein sen suuren virheen, että aloitin lukemisen aivan liian myöhään, ajattelin myös pystyväni tähän hommaan kivuista huolimatta. Molemmat ovat ihan oikeita syitä, niin kuin olen aikaisemminkin kirjoittanut. Jostain syystä saan kuitenkin vihjailuja, siitä etten jaksa, hakkaan päätäni seinään ja, että ehkä tämä ei vaan ole minun juttuni. Tai kommentteja siitä, että aionko todella hakea uudestaan, "sähän oot hakenu jo niin monta kertaa, miten tämä tai ensi kerta olisi erilainen". Joidenkin mielestä lääkis on vain päähänpinttymä ja minun pitäisi keksiä jotakin muuta. Olen pohtinut pääni puhki, että mitä tekisin. Siihenkin on mennyt keväisin turhaa aikaa, miksi kuuntelen muita? Aloitinhan sairaanhoitajan opinnotkin, siellä vain vahvistui se, että minua kiinnostaa lääkärin työ enemmän kuin mikään muu.

Ei kaikki aina mee niin kuin kelaa,

mut mun unelma ei milloinkaan delaa.

Olen saanut myös usein kommenttia siitä, että miten tulen jaksamaan, kun opiskelu lääkiksessä on todella rankkaa. Tiedostan sen, ja haluaisin sanoa kaikille epäilijöille, että kyllä minä jaksan p*rkele! Kaikilla on joskus vaikeaa, minun tieni on ollut harmillisen pitkä ja kivikkoinen, mutta olen parantunut masennuksesta! Sitä ihmistä, joka minä olin silloin, ei ole enää olemassa! Tuntuu usein siltä, että esimerkiksi vanhempani näkevät minut samanlaisena kun silloin kun asuin kotona. Olin juuri täyttänyt 19 kun muutin kotoa, masennuksen kera. Musta tuntuu, ettei mulla ole ollut pää aikaisemmin siinä kunnossa, että sinne saisi ladottua kassi kaupalla tietoa. Nyt olisi, ellei selkä pistäisi vastaan.

Voin paremmin kuin koskaan, vaikka selkä vaivaa ja unenlaatu ei aina ole sitä parasta. Olen täysin valmis tekemään asiat nyt oikealla tavalla, jotta pääsen lääkikseen. Olen vihdoin tajunnut mikä se oikea tapa on! Minua on jarruttanut oma epäonnistumisen pelko ja muilta tulleet ajatukset, että tämä ei ehkä olisi minun juttuni. Olisi mukavaa jos saisi kannustusta omien unelmien tavoittelemiseen. Se ei kuitenkaan ole muilta pois jos vuosi toisensa jälkeen haen lääkikseen. Miksi ihmiset eivät vain voi olla kannustavia? Tunnen itseni, tiedän, että pystyn paljon PALJON parempaan. En todellakaan aio luovuttaa ennen kun olen antanut kaikkeni. Miksi niin monet haluavat minun luovuttavan? Ehkä olisin jo päässyt lääkikseen jos minulla olisi ollut kannustusjoukot antamassa tukea ja hyviä vinkkejä, sitähän ei voi tietää. Valitettavasti tuntuu, että unelmien lyttääjiä on ollut enemmän kuin kannustajia, tai ainakin ovat olleet enemmän äänessä. Onneksi minulla on nyt ihana poikaystävä, joka kannustaa minua tavoittelemaan unelmiani. <3 Myös siskoni ja muutama ystävä kuuluvat kannustusjoukkoihini. <3 Kiitos teille. <3

Jatkan siis pään hakkaamista seinään..

-Mallu

Pääsykoe-paniikki

Lamauttava stressi-ahdistus-paniikki iski. Ihmettelin viime viikolla huonoa oloani, päänsärkyä, ahdistusta ja jumittamista. Sunnuntaina tajusin sen, pääsykoe lähestyy.. Jos ollaan ihan rehellisiä, niin olen luovuttanut jo aikoja sitten tämän vuoden pääsykokeen suhteen. Mutta kuitenkin se joka vuotinen pääsykoe-paniikki pääsi yllättämään.

Tänään on siis pääsykoe (tämä on ajastettu postaus ja julkaisu hetkellä istunkin jo pääsykoetta kirjoittamassa). Vielä sunnuntaina ajattelin, ettei pääsykoe saa vaikuttaa tämän viikon tekemisiin, nyt kun tiedän mistä stressi ja ahdistus kumpuaa. Oli tarkoitus aloittaa maanantai ihan uudella meiningillä. Ei kyllä mennyt niin kuin strömsössä. Maanantaina ahdistus ja stressi oli valtava, suurin osa päivästä meni jumittamiseen. Noh, olen kuitenkin ylpeä siitä, että nousin ajoissa, sain muutaman pienen asian hoidettua ja lähdin labbiksen kanssa treeneihin (kova oli houkutus jäädä kotiin). Eli askel parempaan päin ainakin unirytmin korjaamisen suhteen.

Tässä on nyt tietenkin monia muitakin stressaavia tekijöitä jotka pahentavat oloani, mm. vaarini on todella huonossa kunnossa sairaalassa. Kuitenkin tämä sama lamauttava pääsykoepaniikki iskee tavalla tai toisella joka vuosi! Eli nyt otan tämän harjoituksena. Ensi vuonna on varmasti sama homma, eli nyt on hyvä harjoitella. Viime vuonna paniikki iski oikeastaan vasta pääsykoetta edeltävänä iltana, koska en sinä vuonna ollut lukenut ja olin "vain menossa katsomaan koetta". Nyt olen kuitenkin lukenut todella hyvin aikaisemmin keväällä, joten nyt pitäisi osata ainakin jotain.

Don't stress

Do your best

Forget the rest

Kummasti saa oman mielen rauhoitettua, kun ajattelee koko hommaa harjoituksena. Teen tietysti parhaani. En usko, että se riittää, mutta tästä harjoituksesta on taas minulle paljon hyötyä. Ensi vuodelle on alustavat lukusuunnitelmat tehty ja tästä pääsykokeesta saa varmasti taas lisämotivaatiota lukemiseen.

-Mallu