Itseäni auttoi paljon kun vuosien kamppailun jälkeen löysin muutaman blogin, jotka kertoivat masennuksesta. Kirjoittajat pitivät oikeastaan päiväkirjaa blogin muodossa. Muistan kun luin yhtä blogia ensimmäisen kerran ja tajusin, että voisin yhtä hyvin lukea omaa päiväkirjaani. Kaikki ne sairaat ajatukset joista en voinut puhua, kaikki ne pahimmatkin, joista en uskaltanut edes terapiassa puhua, yhtäkkiä en ollutkaan yksin, oli muitakin.
Sen takia tunsin Mikael Gabrielin jakson jälkeen tarvetta kirjoittaa omista kokemuksistani. Haluaisin niin kovasti auttaa muita. Mutta.. Blogiani lukee ainakin muutama ystävistäni ja ainakin osa perheestäni. Pelko, sen Mikael mainisti eilisessä jaksossa. Vaikka olen monelle kertonut pintapuolisesti rajummistakin asioista liittyen masennukseeni, pelkään avata asioita liikaa. Pystynkö päästämään muut pääni sisään vaikka tapahtuneesta on vuosia ja olen nyt terve? Useimmat eivät tiedä mitä olen käynyt läpi, vaikka olisinkin maininnut masennuksen ohimennen. Jopa äidilleni olen jättänyt paljon kertomatta, ihan vain sen takia ettei hän syyttäisi itseään mistään (anteeksi äiti).
En osaa päättää kirjoitanko tekstiä. Luultavasti ainakin jossain vaiheessa, sitten kun olen valmis. Haluaisin kertoa kaikille masentuneille siitä missä olin silloin ja siitä, että selvisin. Haluan antaa toivoa muille, vaikka tiedän, että kaikki tuntuu toivottomalta. Tiedän, etteivät mitkään sanat auta, mutta ehkä oma tarinani voisi antaa edes pienen toivonkipinän, ehkä joku sen takia päättäisi olla luovuttamatta, ehkä...
-Mallu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti