Kun kaverini pyysivät minua muuttamaan kimppakämppään kysyin heti saisinko ottaa koiran mukaan. Olin jo pitkään haaveillut omasta lemmikistä, kysyin kuitenkin perheeltäni, että saisinko ottaa koiramme mukaan kun muutan vaikka tiesin vastauksen. Hankin siis oman koiran ennen kotoa muuttoa, koska en pystynyt kuvittelemaan elämääni ilman koiraa. Nopeasti aloin myös haaveilemaan toisesta koirasta, mutta siihen ei pitkään aikaan ollut mahdollisuutta. 1,5 vuotiaana koirani varasti ksylitolipurkkaa ja sai ksylitolimyrkytyksen. Loppu oli lähellä ja sen jälkeen pelkäsin kuollakseni koirani menettämistä. Vieläkään minulla ei ollut mahdollisuutta ottaa toista koiraa, mutta olin myös haaveillut kanista ja kissasta, joten reilun puolen vuoden päästä minulla oli jo kani (ja kissa tulossa), etten vain jäisi yksin jos jotain tapahtuisi koiralleni.
Kun koirani täytti neljä päätin, että nyt viimeistään täytyy ottaa toinen koira, kun vanhempi vielä hyväksyy leikkikaverin ja niin saapui laumaamme toinen koira. Alle vuoden päästä aloin tapailemaan nykyistä avopuolisoani ja vuoden päästä siitä, aloimme suunnittelemaan kolmannen koiran hankintaa. Yli puoli vuotta meni ennen kuin saimme antaa staffinpennulle kodin. Meille oli kuitenkin tärkeää löytää koira niin nopeasti kuin mahdollista, koska halusimme koiran olevan vähintään 2 vuotias ennen kuin saamme lapsia. Hassua ajatella nyt, että alle vuoden seurustelun jälkeen puhuimme jo lapsisuunnitelmista.
Tuntuu ihanalta ajatukselta, että kun joutuu jonain päivänä taas luopumaan rakkaasta ystävästä, niin minulla on ihania karvakuonoja lohduttamassa minua. Koiran menettämisessä tyhjä koti tuntuu pahalta, nyt koti ei tule olemaan tyhjä, mutta mitä jos olisi? Mitä jos olisin ilman koiraa, minkälainen olisin? Kuka olisin? En tiedä, en todellakaan osaa sanoa. Koirat antavat niin paljon, en osaa kuvitella elämää ilman niitä, enkä oikeastaan haluakaan.
-Mallu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti