Raskauden loppumetrit

 Uskomatonta kuinka nopeasti aika on mennyt nyt kolmannessa raskaudessa! Kun perheessä on jo kaksi alle viisivuotiasta niin se ei ole yllättävää, mutta vielä kun talorempan kanssa on ollut koko ajan niin hulluna hommaa etten ole juurikaan ottanut kuvia vatsasta. Olen vasta viime aikoina havahtunut siihen, ettei kuvia juuri ole mikä kyllä harmittaa. Itse otettujen kuvien lisäksi toivon, että valokuvaaja siskoni ehtisi vielä ottamaan minusta ihania kuvia muistoksi.

Olo on ollut viime aikoina sellainen, että joka toinen päivä tuntuu siltä, että synnytys voi käynnistyä milloin tahansa. Uni on niin surkeaa, että välillä vähän pelottaakin miten edes jaksan synnyttää jos tätä jatkuu vielä kuukauden. Molemmat pojat ovat syntyneet noin viikko lasketun ajan jälkeen, joten todennäköistä on, että menee samalla kaavalla, mutta ikinä ei voi tietää!

Laskettu aika on 13.10 ja se lähestyy hurjaa vauhtia! Liikaa kaikkea kesken, mutta viikon sisään pitäisi isoja juttuja selvitä ja päästään eteenpäin ainakin asunnon myynnissä. Nyt ollaan kaivettu kellarista esiin vauvanvaatetta ja muuta pikkuvauva-aikaan liittyvää tavaraa. Vähän olen niitä käynyt läpi, mutta en tiedä missä vaiheessa pitäisi järjestellä paikoilleen. Onko nyt liian aikaista jos pikkuinen syntyykin vasta kuukauden päästä? Toisaalta en halua olla myöhässäkään sen suhteen.

Tämän loppuraskauden tukalan olon ovat aiheuttaneet moni asia. Osittain en edes haluaisi näitä vatvoa tai vaipua mihinkään itsesääliin, jos joku kysyy, niin sanon yleensä, että hyvin menee on vain vähän liitoskipuja. Rehellisesti liitoskivut ovat helvetilliset jos olen tehnyt jotain enemmän fyysistä edellisinä päivinä ja se fyysinen voi olla pelkkää hidasta kävelyä ja seisomista tai tehokkaampaa siivousta, pienen risusavotan jälkeen olin kolme päivää kovissa kivuissa. Olen joutunut suunnittelemaan tekemiset sen mukaan, että pystyn istumaan mahdollisimman paljon ja sen mukaan jakamaan hommat eri päiville, niin ettei tule liikaa jaloilla olemista yhdelle päivälle tai sitten sellaisen päivän jälkeen paljon hommaa mitä pystyy istualteen tekemään.

Supistuksia on myös alkanut tulemaan enemmän ja niihin ei vaikuta pelkkä fyysinen kuormitus vaan myös psyykkinen. Kun pojat temppuilevat ja alkaa menemään hermo, niin alkaa supistamaan, varsinkin jos se tapahtuu illalla. Närästys vaivaa varsinkin illalla ja öisin. Hengästyttää helposti ja pissalla täytyy ravata ihan liian usein. Viikko sitten ilmestyi ihana peräpukama, jalkapohjia alkaa herkästi särkemään ja välillä on lantionpohjassa inhottavaa paineentunnetta. Osa minusta haluaisi synnyttää vaikka heti, mutta suurempi osa ei ole vielä valmis, koska tekemistä on vielä. Eli olon puolesta tervetuloa vauva, mutta jos odottaisit ainakin siihen asti, että keretään käymään isin kanssa elokuvissa 30.9 niin olisi ihan kiva.

Toivottavasti muilla raskaana olevilla on helpompaa!

Mallu

Laskettu aika oli ja meni

Lauantaina olisi ollut laskettu aika ja vielä ollaan yhtenä kappaleena. Olin ehkä kuitenkin alitajuisesti toivonut vauvan syntyvän vähän aikaisemmin kun jo loppuviikosta alkoi turhauttamaan ja harmittamaan ettei mitään tapahdu. Viime päivinä on kuitenkin ollut enemmän supistuksia, eli ehkä pikkuhiljaa?

Viime päivinä olen myös huomannut erilaista turhautumista itsessäni. En oikein ole jaksanut välittää siitä, ettei ole ruokaa tehtynä eikä kämppä ole siivottu. Se on varmasti johtunut osittain helteestä, mutta uskon, että luonto myös ohjaa keskittymään tulevaan synnytykseen. Tänään kun on viileämpi päivä, niin olen jaksanut puuhailla vähän enemmän, mutta samanlaista intoa ei ole kuin aikaisemmin.

Esikoinen syntyi 40+6, joten ei ole mitenkään outoa jos meneekin suunnilleen samoille päiville. Olisi kuitenkin kiva jos pikkuisesta tulisi kesäkuinen niin kuin lasketun ajan mukaan pitikin. Eihän sillä oikeastaan ole merkitystä, mutta kun on ollut kesäkuisten facebook ryhmässä niin on alkanut ajattelemaan pientä kesäkuiseksi vaikka alkuraskaudessa ajattelinkin ettei voi tietää kumman kuukauden puolella vauva syntyy. Nyt alkaa kuitenkin vaikuttaa siltä, että heinäkuulle mennään.

Tällä kertaa lasketun ajan ohitus ei aiheuttanut yhtä suurta epätoivoa kun esikoisen kanssa, ehkä juuri esikoisen takia. En ole kerennyt samalla tavalla odottamaan vauvan tuloa kun taapero pitää kiireisenä. Välillä epätoivo kuitenkin nostaa päätään ja tuntuu ettei tyyppi synny ikinä. En todellakaan haluaisi joutua käynnistykseen, jostain syystä se vähän pelottaa minua. Sekin pelottaa, että vauva ehtii kasvaa todella isoksi. Esikoinen oli 3916g syntyessään vaikka kokoarvio oli 3,5-3,6kg sairaalaan tullessamme. Mahani on nyt kasvanut samalla alakäyrällä kuin viimeksi ja terveydenhoitajani sanoikin ettei voi veikata pientä vauvaa kun esikoinen pääsi niin hyvin piiloutumaan vaikka maha oli pieni.

Tänään ajattelin vielä mennä tuonne ihanaan raikkaaseen ilmaan iltakävelylle, jospa se vähän edistäisi synnytyksen käynnistymistä.

-Mallu

Uudet rajoitukset synnytyksiin, mitä ajatuksia?

Kun kuulin HUSin uusista rajoituksista synnytyksiä koskien, oli ensimmäinen ajatukseni kuinka kurjaa olisikaan olla vauvan kanssa sairaalassa ilman puolisoa. Totesin kuitenkin, että onneksi tässä ei olla ensisynnyttäjänä, niin päästään nopeammin kotiin. Rajoituksia tehdään hyvästä syystä ja ymmärrän sen täysin, vaikka tuntuukin kurjalta varsinkin heidän puolestaan, jotka joutuvat sektioon.

Vasta seuraavana päivänä heräsi yhtäkkiä kauhea ahdistus synnytystä ajatellen. Itsellä alkoi viimeksi supistukset tiistaina aamu kolmelta ja vauva syntyi keskiviikko iltana klo. 21.27. Tiistaina oltiin käyrillä viisi tuntia, mistä varmaan olisin selviytynyt yksinkin, mutta seuraavana päivänä kun supistuskivut olivat yltyneet, tuntuu siltä etten mitenkään olisi selvinnyt ilman puolisoani. En tiedä kauan olimme pienemmässä huoneessa sairaalassa ennen kuin päästiin synnytyssaliin, mutta en olisi pystynyt kutsumaan apua, kun supistuksia tuli jatkuvalla syötöllä ilman taukoja. En nähnyt mitään, enkä juurikaan pystynyt puhumaan. Puolisoni talutti minua yhdessä kätilön kanssa lyhyen matkan synnytyssaliin. En suostu menemään yksin sairaalaan odottelemaan, että päästään synnytyssaliin. Roikutaan sitten vaikka sairaalan pihassa kunnes päästään saliin yhdessä.

Siskon ottama kuva, esikoisen odotus rv37

Minulle isoin apu synnytyksessä oli puolisoni. Hänessä roikuin, kun supistus iski, hänen läheisyytensä auttoi minua jaksamaan. Tiesin olevani turvassa kun hän oli siinä. Toki olen kuullut monelta tutulta, että ovat päässeet suoraan synnytyssaliin ja siinä tapauksessahan tuota ongelmaa ei olisi. Mutta mistä sen tietää pääseekö suoraan saliin? Katsotaanko kohdunsuun tilanne kuitenkin ennen kuin päästään synnyssaliin? Siinä tapauksessa mies varmaan odottaisi ulkona ja pääsisi sitten mukaan jos siirryttäisiin saliin. Mutta mitä jos en olisikaan tarpeeksi auki? Sitten varmaan menisin sairaalan pihalle miehen kanssa ja yrittäisin keretä ajoissa synnytyssaliin.

Ahdistavaa ajatella etten tässä tilanteessa missään nimessä haluaisi lähteä sairaalaan liian aikaisin. Mutta mitä jos lähdetäänkin liian myöhään? Mitä jos vauva syntyy matkalla, ihan vaan sen takia, etten missään nimessä halua kärvistellä kovien supistusten kanssa yksin? Toivon todella, että tilanne on sellainen, että rajoituksia voidaan poistaa ennen kesäkuun loppua ja ennen sitä koitan olla ajattelematta asiaa. En osaa kuvitellakaan mitä heidän päässä pyörii, joilla on jo synnytyspelko, koska tämä tilanne on herättänyt itselleni jonkinlaisen synnytyspelon vaikka koen, että esikoisen synnytys meni hyvin.

Tsemppiä kaikille odottaville, tukihenkilöille ja henkilökunnalle, joiden työmäärä varmasti lisääntyy kun tukihenkilöiden apu poistetaan.

-Mallu