Paha moka vai alitajunnan tekemä oikea päätös?

Ahdistaa, olen mokannut ison asian kanssa.. En tiedä miten kertoa tästä lähipiirilleni, hävettää.. Vaikka oikeasti olen osittain helpottunut, tämä meni juuri niin kuin pitää, sellainen tunne minulla ainakin on. Olen ollut todella väsynyt tänä keväänä ja unohdellut paljon asioita, mutta nyt olen unohtanut yhden tärkeän asian, en edes ymmärrä miten olen onnistunut unohtamaan sen?!

Haluan pahoitella kaikille, jotka ovat yrittäneet minua tsempata ja kannustaa, vaikka minun ei pitäisi pahoitella muille. Tämä on minun elämäni ja eihän mun tarvitse pahoitella muille jos mokaan omia juttujani, mutta kuitenkin tunnen syyllisyyttä siitä, että muut joutuvat jälleen kerran pettymään minuun. Ehkä juuri sen takia tämä menikin juuri niin kuin pitää? Ensimmäistä kertaa ylioppilaaksi kirjoittamisen jälkeen en ole menossa lääkiksen pääsykokeisiin.

Oikea tie?

Huh, nyt se on kerrottu.. Unohdin täysin ilmottautumisen pääsykokeisiin. Tiesin jo etten tällä vähällä lukemisella millään pärjää, mutta en ollut kokonaan luovuttanut. Nyt lähti ainakin kaikki paineet pois, en ole menossa lääkikseen 2017, vaikka sitä kovasti uhosin. Uskon todella siihen, että juuri näin sen piti mennä! Nyt voin keskittyä täysillä selän kuntoutukseen ja muihin asioihin, jotka tulevaisuudessa tulevat tukemaan sitä, että pystyn lukemaan itseni lääkikseen. Siitä unelmasta en aio luopua, sanoi muut mitä vaan! Tiedän mitä haluan, nyt ei vaan vielä ole sen aika. Minulla ei ole kiire mihinkään, olen onnellinen ja aion nauttia elämästä, lääkikseen ehdin myöhemminkin. Seuraavan kerran aion hakea lääkikseen kun olen oppinut luottamaan itseeni ja olla laittamatta liikaa paineita itselleni lukemisen suhteen, sitten kun olen päässyt tästä hirvittävästä epäonnistumisen pelosta eroon.

Ehkä tämän kauhean väsymyksen takana onkin juuri ne valtavat paineet ihan joka asiasta ja varmasti kaikki jotka ovat lääkikseen hakeneet tai lukeneet toiseen vaativaan pääsykokeeseen, tietävät ettei pääsykoelukeminen ole mikään pieni asia. En enää nykyään stressaa läheskään yhtä paljon kun ennen, mutta vaadin itseltäni todella paljon. Myönnän, olen perfektionisti, en ole ikinä tyytyväinen saavutuksiini, vaan tavoittelen aina jotain "parempaa". Kun vaatii itseltään täydellisyyttä kaikessa, palaa helposti loppuun. Siinä minun onkin pakko kehittyä, eihän se edes ole mitenkään normaalia, että kaikki sujuisi täydellisesti.

Tuntuu todella raskaalta, että kaikki tietävät minun hakevan lääkikseen. Kammoan joka vuosi sitä päivää kun tulokset julkaistaan, koska tähän mennessä joka vuosi on mennyt niin penkin alle lukemisten suhteen, että olen tiennyt jo ennen pääsykoetta, ettei minulla ole mahdollisuuksia ja vaikka olenkin sen kertonutkin, saan aina kyselyitä siitä, että miten meni. Tiedän ettei kukaan tarkoita sitä millään tavalla pahalla, mutta se tuntuu niin pahalta, että alan kammoamaan sitä jo siinä vaiheessa kun tuntuu, että aika loppuu kesken ja lukeminen ei suju. Ajattelen aivan selvästi liikaa sitä, mitä muut ajattelevat ja se luo valtavat paineet minulle. Nyt on siis aika tehdä jotain muuta, kehittää omaa itseluottamusta ja hakea sitten joskus taas uudestaan, mutta ilman valtavia paineita. Minnekään ei ole kiire, elämä on tässä ja nyt!

-Mallu