Kaikilla on joskus vaikeaa

Olen pohtinut, että kirjoitanko tästä asiasta ollenkaan blogissani. Haluan kuitenkin olla avoimempi asian suhteen ja monelle olenkin kertonut. Sairastuin teini-iässä masennukseen. Syitä siihen oli monia, enkä nyt lähde niitä puimaan. Äitini huomasi kuitenkin, ettei kaikki ollut hyvin, kun lakkasin tanssahtelemasta kotona, ja otti yhteyttä kouluni koulukuraattoriin. Hoidon alkaminen viivästyi, koska peittelin kaikkea, eikä koulukuraattorikaan osannut ajatella, että oikeasti olisin masentunut. Olinhan niin älyttömän iloinen aina. Onneksi (nyt jälkeenpäin ajateltuna) koulukuraattori jäi äitiyslomalle ja uusi kuraattori näki nopeasti maskini läpi. Sain lähetteen nuorisopsykiatrian poliklinikalle ja sain lääkityksen sekä pääsin psykoterapiaan.

Vuosien terapian jälkeen sain terveen paperit, mutta en oikeastaan tuntenut itseäni terveeksi. Tai en oikeastaan tiennyt mitä se tarkoitti. Ajattelin, että terveenä minun pitäisi jaksaa mitä vaan. Tein keikkatöitä ja haalin itselleni aivan liikaa hommia. En huolehtinut itsestäni lainkaan. Vaikka olin terapian avulla oppinut avautumaan ja puhumaan asioista, padoin silti edelleen paljon asioita sisälleni. Masennuksestani tiesi edelleen vain muutamat hyvät ystävät ja perheeni. Se, että olin sairastanut masennuksen oli jotenkin todella noloa.

Sen lisäksi, että tein hulluna töitä, kärsin edelleen ahdistuksesta. Sain myös vähän väliä paniikkikohtauksia. Olin reilun vuoden ilman terapiaa. Tähän vuoteen kuului ihan liian paljon töitä, lemmikin kuolema, muutto ja lisäksi vaadin itseltäni kaikessa aivan liikaa. Vuosi siis päättyi, kirsikkana kakun päälle, muuttoon. Muuton jälkeen olin aivan totaalisesti loppuun palanut. Soitin terveysasemalle, kerroin tilanteeni ja pyysin päästä jonkun kanssa juttelemaan. Pääsin psykologin juttusille, ja jo sinä keväänä tuntui, että kehityin ihmisenä enemmän kun monen vuoden terapian aikana.

Sanoisin, että jollain tavalla löysin vihdoin itseni. Löysin työkalut oman ahdistuksen hallitsemiseen. Opin myös nukkumaan paremmin. Univaikeuksista olen siis kärsinyt lapsesta asti. Äitini mukaan en ole ikinä nukkunut kunnolla. Mutta vaikeuksien kautta voittoon. Tunnen olevani vahvempi kuin koskaan. Edelleen on liian monta palloa ilmassa samaan aikaan ja elämästäni puuttuu tietynlainen rutiini. Mutta olen oppinut nauttimaan elämästä ihan eri tavalla. 

Elämä ei aina mene niin kuin suunnittelee. Perheessämme olemme vitsailleet siitä, että onnistuin saamaan kaikki suvun "masennusgeenit". Suvussamme on siis masennusta, alkoholismia ja valitettavasti myös itsemurhia. Olen kuitenkin äärettömän onnellinen siitä, että nämä palikat osuivat minun kohdalleni, eivätkä pikkusiskoni tai pikkuveljeni ole kumpikaan joutunut kärsimään. Kuitenkin masennuksen sairastaneena, tunnen olevani vahvempi kuin moni muu. Olen edelleen elossa, vahvempana kuin koskaan ja suunta on eteenpäin!

-Mallu