Staffinpoikanen 1v.

Meidän pieni Panda täytti viime lauantaina vuoden! Vaikka nyt tuntuu siltä, että aika on mennyt nopeasti, on tämä ollut myös todella rankkaa ja edelleen odotellaan sitä, että tyyppi hieman rauhottuisi. Koiranpennun ensimmäinen vuosi ja varsinkin ensimmäiset kuukaudet ovat aina rankkoja, mutta tietysti roduissa ja yksilöissä on eroja. Staffeilla on valtavasti energiaa ja se vie myös meiltä omistajilta energiaa.

Mango oli helppo pentu, suht rauhallinen alusta asti. Ensimmäisenä omana koirana myös raahasin pentua mukaan joka paikkaan ja kun olin töissä, Mangoa hoiti joku perheenjäsenistäni (siis ensimmäiset 4kk). Demin kohdalla kaikki oli toisin, toiselle pennulle ei ollut yhtä paljon aikaa kun ensimmäiselle pennulle, pitihän Mangoakin huomioida. Demillä oli valtavasti energiaa, vaikka olikin ihan mini. Sitä energiaa pikkutyyppi sai purettua kissan kanssa leikkimiseen ja Mangon kiusaamiseen. Jopa viiden kilsan kävelylenkit menivät leikiten, vaikka itse olin ajatellut kantavani pentua osan matkaa.

Panda sai äidiltäni synttärilahjaksi pehmolelun, jolta jo hetken päästä puuttui yksi korva, yksi silmä ja yksi sierain :D (tyyppi ei onneksi syö niitä)

Pandan kohdalla kaikki oli erilaista.. Energiaa oli ehkä jopa hiukan enemmän kun kleinipennulla. Ongelmana oli se, että pieni staffinpoikanen olisi halunnut purkaa kaiken energian puremiseen. Ensimmäiset viikot olivat meille todella raskaita, koska me jatkuvasti katsottiin pennun perään, jompi kumpi koko ajan.. Jatkuvasti ei, ei, ei, ei. ei saa syödä totakaan! Koko ajan piti olla tarjoamassa leluja, "tätä saa purra", sähköjohdot ja olkkarinpöytä ym. olisi kiinnostanut kovasti. Vaikka luultiin molemmat, että kuollaan uupumukseen, oli se sen väärti! Tähän mennessä tyyppi ei ole tuhonnut kun ison kasan koirien leluja *kopkopkop* (okei yksi tarrarulla ja yksi kortti on myös joutunut staffin hampaisiin). Meitäkään poju ei pure, vaikka siitä varoiteltiin (kuulemma staffin hellyyden osoituksia ottaa käsi hellästi suuhun?).

"Mamma pliiiiis, saisinko jo syödä synttärikakkua?"

Sen lisäksi, että Pandalla on valtavasti energiaa, meillä on ollut muitakin haasteita. Pandalla kasvoi tupla kulmahampaat (maitohampaat eivät meinanneet lähteä) ja yksi poistettiin nukutuksessa. Hammasongelmat eivät loppuneet siihen, vaan Panda joutui pulpa-amputaatioon, koska alakulmahampaat olisivat painaneet yläkulmahampaat vinoon ja ikenet verille. Eli alakulmikset on Pandalla amputoitu. Vatsa ongelmiakin pikkupojulla on ollut ja ruokaa on vaihdettu kolme kertaa ja nyt ollaankin siirtymässä raakaruokaan, kun mikään kuivaruoka ei näytä sopivan tyypin mahalle. Lisäksi on tietysti ollut kastraatio rumba, mikä oli pakko hoitaa nyt syksyllä, koska tyyppi alkoi olla todella dominoiva muita koiria kohtaan. Nyt onkin jatkuva toisten alistaminen loppunut!

namnam

Toivotaan, että tämä elämä staffin kanssa tästä helpottuu ja kyllähän se onkin pikkupentu-ajasta helpottunut jo. Vielä täällä kuitenkin odotellaan sisäsiisteyttä, vahinkoja tapahtuu vähän väliä ja ilopissoja tulee useasti. Toivotaan myös, että tämä raakaruokaan siirtyminen tuottaa tulosta ja jatkuvat ilmavaivat ja muutaman kuukauden välein iskevä ripuli loppuvat.

-Mallu

Staffipennun elämää

Terve! Mä olen Panda, staffiksi nuo minua kutsuvat, mutta itse sanoisin, että olen koira. Mua kutsutaan usein myös nimillä Ei tai Alas. Mä kuvailisin itseäni iloiseksi, energiseksi supertyypiksi. Isona haluan olla ihan kuin siskoni Mango, se on vaan niin pähee tyyppi! Nyt oon 11kk, eli kohta jo vuoden vanha. Äiti ja isi on huolissaan siitä, kun mä oon vielä niin pieni, mut kyllä musta vielä iso poika tulee!

Moikkamooi!

Minä rakastan ihmisiä yli kaiken, ne on vaan niiin kivoja! Yleensä kaikki tykkää myös musta ja sillon mulle saattaa käydä vähän nolo juttu, nimittäin pienet ilolirut saattaa karata.. Sit tekee kans aina mieli pomppia kauheesti, mut isi ja äiti huutaa aina ettei saa. Sit ne puhuu aina et pomppiminen on joku staffien juttu, mutta heidän staffi ei pompi, just joo, eli muut saa mut mä en..

Mulla on jättikieli, hähä!

Mulle usein huudetaan ettei saa tehä asioita, en tajuu miks? Mä haluisin olla sylissä, mut aina vaan pitää mennä alas sohvalta (no, välillä saan nukkua sohvalla). Äiti on onneks kiltimpi kun isi sohvan suhteen. Sen takia pissasin sohvalle kerran kun oltiin isin kanssa kotona ja se kielsi multa juttuja, eikä kuitenkaan leikkiny mun kanssa. Sit se huus niin, että meni melkein korvat lukkoon. En varmana tee sitä uudestaan, ainakaan hetkeen.. Oon keksiny muitakin tapoja osoittaa mieltä, kun äiti ja isi on tyhmiä. Noi on nyt syksyllä keränny metsästä jotain outoja juttuja, mitkä niitten mielestä on hyviä (ei oikeesti oo). Niitä mä hain ruokapöydältä ja revin riekaleiks kun en saanut riehua olkkarissa. Kissanvessasta voi myös käydä haukkaamassa suuhun vähän kissanhiekkaa (hyvällä tuurilla muutama kikkarekin sattuu mukaan), sillä saa hyvin huomiota.

Mun lempparileikki on kiusata siskoja ja repiä leluja riekaleiksi, mut ihan parasta on sillon kun Mango oikeesti haluaa leikkiä mun kanssa! Demi on ärhäkkä tyyppi ja sen takia sitä on kiva kiusata, jännä testailla mistä se räjähtää eniten. Siitäkin isi ja äiti saarnaa, mut onneksi Demillekin saarnataan usein kun se rähjää turhasta (tyyppi saattaa alkaa haukkumaan kun oon sen mielestä liian lähellä, mitä en ees oo). Kyl me joskus Demin kanssa leikitäänkin yhessä, useimmiten kissan jahtaamista (siitäkin tulee huutoa). Demi tykkää leikkiä rähjäämisleikkiä ja välillä se roikkuukin tossa mun huulessa kiinni, se on tosi kivaa, mut sit kun innostun liikaa, niin Demi ei halua enää leikkiä, outoa.. Mimosan kanssa leikin usein rauhallisempia leikkejä, se on usein jossain tuolilla ja lyö mua tassuilla päähän samalla kun mä yritän ottaa niitä kiinni. Onneks se ei käytä kynsiä ku me leikitään, luulen, et kissana se vois repiä silmät mun päästä..

Iltasin mä meen ihan sekasin ja se on ihan parasta! Äiti kutsuu sitä staffihepuliksi. Sillon mä rähjään ja juoksen itsekseni. Super siistiä juosta täysiä seinää päin! Sen jälkeen nukkuu hyvin, kun on purkanut viimeiset energiat!

-Panda-staffinpoikanen

Pennun mörkökausi

Luulin jo, että meidän pentu on muuttunut säikyksi koiraksi. Olen haaveillut kouluttavani Pandasta hälykelpoisen pelastuskoiran ja ehdin jo miettiä, että no ehkä seuraava koira sitten joskus miljoonan vuoden päästä. Maanantaina treenikaverini tekivät kuitenkin minulle selväksi, että kyseessä on mörkökausi, eli treeniä vaan! Jee, ehkä Pandasta saadaankin vielä pelastuskoira!

Panda siis pelkää tällä hetkellä kaikenlaisia asioita. Ensinnäkin muovipussit ovat kamalia kummituksia. Lenkillä pelätään kaikkea mikä kauempaa näyttää oudolta mm. jotkut isot kivet. Auto on maailman hirvein paikka, jonne on lopulta pakko oksentaa. Tyyppi myös säikähtää helposti kaikenlaisia ääniä ym. Panda on siis kehittänyt itselleen matkapahoinvoinnin aloittamalla panikoinnin heti kun huomaa joutuvansa autoon. Nameja ollaan kokeiltu, mutta paniikki on niin kova ajon aikana, että ahne pentu jättää jopa namit syömättä.

Ihmiset ei oo mörköjä. Onneksi on paljon hoitolapsia, ettei kiljuvista lapsista tuu mörköjä.

Tässä siis pentu joka kotiin tullessaan ei pelännyt mitään. Auto oli 6kk ikään asti paikka jonne nukahdettiin kunhan moottori käynnistyi. Nyt pitäisi sitten treenata kovasti kaikkea, jotta poika tottuu. Kukahan lainaisi meille autoaan, jotta päästään harjoittelemaan autoilua? Palkaksi saa oksennukset.. No, onneksi meiltä löytyy suoja autoon ja oksennukset tulee yleensä vasta sen jälkeen kun ollaan pysähdytty (eli koira äkkiä ulos), kunhan nyt vaan saisi autoa lainaan, jotta päästään harjoittelemaan tarpeeksi usein.

Nyt siis Panda vaan mukaan raunioradalle, missä on varmasti tyypin mielestä miljoona mörköä. :)

-Mallu