Tämä vuosi on ollu rankka monella tapaa. Muut asiat tuntuvat kuitenkin pieniltä kun tapahtui jotain todella järkyttävää, epätodellista ja pysäyttävää, veljeni puoliso menehtyi liikenneonnettomuudessa.
Ei löydy oikeita sanoja, mikään ei helpota tilannetta. Järkyttävää, kamalaa, epätodellista, eihän tällaista tapahdu kuin elokuvissa. Niin nuori, kiltti ja ihana ihminen. Tuntuu siltä, että juuri aloin tuntea häntä paremmin ja nyt hän on jo poissa.
Suru ja järkytys iski kovaa, en voi mitenkään ymmärtää miten vaikeaa pikkuveljelläni on. Onneksi hän omaa paljon paremmat unenlahjat kuin mitä minulla on. Ensimmäiset viisi yötä heräilin koko ajan ja ensimmäinen ajatus oli onnettomuus tai se ihana ihminen jota ei enää ole. Itkin monta kertaa päivän aikana, onneksi on kuitenkin lapset jotka vie ajatuksia muualle.
Veljeni päätti aika pian palata kotiin, ettei kynnys kasva ja kodista tule paikka missä ei pysty olemaan. Koska heidän koti on toisessa kaupungissa, huomasin viikon jälkeen, ettei tapahtunut ole mielessä enää niin usein. Reilun viikon päästä huomasin, ettei itkuakaan tullut enää joka päivä.
Tajusin, että koska tapahtunut tuntuu niin epätodelliselta, pääni on kääntänyt asiat niin, että siellä he ovat normaalisti kotonaan toisessa kaupungissa. Eihän tapahtunut vaikuta omaan arkeen mitenkään ja koska on pakko jatkaa eteenpäin, mieleni haluaa ajatella, että onnettomuus oli vain jotain unta.
Tätä kirjoittaessa mieleni suostui taas uskomaan tapahtuneen. Kyyneleet ja suru palasivat. Tuntuu siltä, että tekstistä tuli sekava. En vaan tiedä oikein mitä sanoa, mutta tuntui siltä, että tästä on pakko kirjoittaa ennen kuin pystyn jatkamaan muihin juttuihin.
-Mallu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti