On se hurja ajatella, että ihan pian vauvavuosi on jo takanapäin. Vähän on iskenyt haikeus kun muistelee sitä hidasta arkea vastasyntyneen kanssa. Sitä rauhaa ei tule enää olemaan. Haaveillaan kyllä useammasta lapsesta, mutta kun esikoinen tietenkin myös pyörii arjessa mukana, on esikoisen kanssa koettu hidas pikkuvauva-aika historiaa.
Samalla kun välillä iskee haikeus on myös ihana nähdä oman lapsensa kasvavan ja oppivan hurjasti uusia asioita. Taaperon uhmaa alkaa olla jo pikkuisen, mutta vielä se on enemmän huvittavaa kun hermoja raastavaa. Päivärutiinit ja unet heittävät vähän väliä häränpyllyä. Varmaan yli puoli vuotta meillä nukuttiin enimmäkseen kolmet 30 minuutin päikkärit. Nyt nukutaan jo usein pidempiä unia (tällä hetkellä kahdet päikkärit), välillä jopa 2-3 tuntia, mutta toisaalta on päiviä kun ei meinata nukkua ollenkaan.
Yötkin meni aivan sekaisin elokuun alussa ja sen jälkeen on ollut todella vaihtelevaa, mutta herätyksiä enimmäkseen 3-6/yö. Viimeiset pari yötä ovat menneet paremmin (1-2 herätystä), eli toivotaan, että tämä jatkuu (kopkopkop). Uskon, että monet herätykset ovat johtuneet siitä, että poika nousee istumaan tai seisomaan unissaan ja havahtuu sitten siinä. Voisikohan olla niin, että kun liikkuminen ei enää ole niin uusi juttu, alkaisi yötkin sujumaan paremmin? Taitaa olla vaan toiveajattelua, koko ajanhan noin pieni ihminen oppii valtavasti uutta.
On hassua, että kohta täytyykin puhua jo taaperosta eikä vauvasta, hurjaa! Mutta kai ne lapset tavallaan ovat äidin vauvoja koko loppuelämän. On jännä miten ritsiriitaiset fiilikset voi olla, toisaalta haluaisi pysäyttää ajan, mutta toisaalta odottaa innolla tulevaisuutta, sitä että voidaan tehdä erilaisia juttuja yhdessä.
On hämmentävää miettiä, miten tuo niin rakas pieni ihminen on oikeasti ollut vasta vajaan vuoden elämässämme, kun tuntuu siltä, että hän on ollut täällä aina. 💗
-Mallu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti