Äidinsuojeluilmoitus

 Kolmen lapsen äiti, ei huolehdi itsestään. Omaa aikaa ei juuri ollenkaan, ei nuku kokonaisia öitä, eikä juurikaan syvää unta. Suihkussa käy maksimissaan kaksi kertaa viikossa, syö paljon leipää, mutta ruoka jää usein välistä. Ei liikuntaa, paitsi lyhyt kävelylenkki nukuttaen taaperoa ja koira mukana. Ulkoilu usein sama lyhyt pätkä kuin liikuntakin. Sosiaaliset kanssakäymiset rajoittuu omaan perheeseen ja päiväkodin henkilökuntaan lapsia viedessä. Ei enää tiedä mikä on oma aika, jos sitä joskus saa niin hän siivoaa.

Vähän kärjistettynä, siinä tilanteeni tällä hetkellä. Jos täällä on tuttuja lukemassa, niin huoli-ilmoitusta ei tarvitse tehdä, olen jo kotiavun piirissä. Jokapäiväiset migreenit ja rytmihäiriöt saivat vihdoin järkeä päähän ja hakemaan apua, mitä jo pari vuotta on neuvolasta suositeltu oman väsymykseni takia. Tyhmästi olen ajatellut, että aina voi mennä huonommin, vielä jaksan, joten en ota apua vielä.

Ongelmallisinta on se kun on puoliso, joka on erittäin hyvä ottamaan omaa aikaa ja minä taas olen siinä surkea. Ellei kukaan käske ottamaan omaa aikaa, niin se usein jää tekemättä. Saatan muistaa jos puoliso on ottanut useita tunteja saman päivän aikana omaa aikaa, herää ajatus, että miksi olen koko ajan yksin lasten kanssa ja siitä tulee ajatus, että minullakin pitäisi olla oikeus samaan. Oli meillä joskus systeemi, että sain joka päivä puoli tuntia ja se tuntui luksukselta, mutta jonnekin se jäi ehkä jo pari vuotta sitten.

Nyt kun saan kerran viikossa kolme tuntia lastehoitoapua, niin olen saanut vähän oma aikaakin. Kivasti on mennyt usein ensimmäinen tunti jutellen, joten kivaa sosiaalistakin, ja sen jälkeen pari tuntia omaa puuhailua johon on kuulunut siivoustakin, mutta ihanasti rauhassa ja nyt olen päässyt myös blogin pariin. Hurjaa, että tunnissa olen saanut yhden tekstin kuvineen julkaistua ja toisen melkein valmiiksi ja tämä on ihanan rentouttavaa. Eli en paljoa aikaa tarvitsisikaan. Toisaalta väsymys ja kuormitus on sitä luokkaa, että tuntuu siltä kuin tarvitsisin kuukauden loman täysihoidossa.

Parasta olisi jos oppisin taas nukkumaan, mutta sille ei kai voi vielä tehdä mitään kun taaperon kanssa joutuu heräilemään. Unikoulua ei kannata suositella, koska en ole saanut lopettaa yöimetystä lapsen syömishaasteiden takia. Tällä hetkellä herään vähintään kolme kertaa yössä. Nukun koiranunta ja tuntuu usein, että olen jo hereillä valmiiksi jos jotain tapahtuu. Tiedän onneksi, että tämä on vain vaihe, kaamosaika vaan saa kaiken tuntumaan vielä raskaammalta. Onneksi nyt on kolme viikkoa lomaa lasten harrastuksista, toisaalta en tiedä kuinka rentouttavaa on kun päiväkodista ja eskaristakin on pari viikkoa lomaa. Juuri nyt tuntuu ihanalta ajatukselta, ettei aamulla ole kiire, mutta vielä viikko joululomaan!

-Mallu

Takaisin

 Takaisin terapiaan.. Epäonnistunut, heikko, huono, luuseri - et pärjää tässä elämässä. Sellaista huutelee pieni ääni pääni sisällä. Toinen ääni kertoo toista; uskomattoman hienoa, että tunnet itsesi niin hyvin, että osaat hakea apua hyvissä ajoin, yksin ei kukaan pärjää!

Epäonnistumista huutava ääni on ollut sen verran vallalla, etten aluksi kertonut heti puolisollenikaan, että varasin ajan psykoterapeutille. 7-8 vuotta sitten loppui viimeisin terapiasuhde, silloin tein päätöksen etten ikinä enää tule olemaan siinä jamassa, että tarvitsisin terapiaa. Tuntuu epäonnistumiselta, mutta samalla tiedän, että selviytyisin varmasti jotenkin ilmankin ja tiedän myös sen, että tämä on oma valinta. Tällä kertaa panostan itseeni, hoidan itseäni ajoissa. Eikä tämän raskaan vuoden kriisit ole olleet minun päätettävissäni.

Miten olen edes voinut ajatella, etten "saisi" olla siinä kunnossa, että tarvitsisin terapiaa. Mieleeni ei mitenkään mahtunut, että eteen voi tulla vaikka minkälaisia kriisejä, jotka ei millään tavalla johdu siitä, minkälainen pään sisäinen tilanne on. Tämä vuosi on ollut täynnä lyhyitä ja olemattomia yöunia, liikaa kuolemaa ja liikaa kaikenlaisia kriisejä ja vastoinkäymisiä.

Kahden pienen lapsen kanssa en vaan ole pystynyt prosessoimaan loppukesän järkyttävää onnettomuutta ja kuolemantapausta lähipiirissäni. Vaikka kaiken muun saisinkin kursittua kasaan ajan kanssa, niin nuoren ihmisen onnettomuudessa menehtyminen on jotain niin hirveää, että nyt kaiken muun sonnan keskellä rämpiessä tunsin tarvitsevani apua. Ja samalla saan tietenkin apua sen muunkin sonnan prosessointiin.

Vaikka pieni ääni pääni sisällä yrittää välillä sanoa muuta, niin haluan sanoa jokaiselle: terapiassa ei ole mitään hävettävää, päinvastoin! On todella hienoa jos olet pystynyt ja jaksanut hakea apua! Terapia on myös todella hyvä tapa itsensäkehittämiseen, ei tarvitse olla kriisejä, masennusta tai uupumusta tms.

Itse varasin ajan psykoterapeutti-opiskelijalle, jolloin hinta on noin puolet tavallisesta. Tiukkaa tulee tekemään, mutta oma hyvinvointihan on paras sijoitus.

Toivon myös, että otsikko takaisin myös tulisi viittaamaan siihen, että olen nyt oikeasti takaisin täällä blogin puolella. Tämäkin on minulle terapiaa.

Ihanaa syksyä, pidä huolta itsestäsi.

-Mallu

Uupumuksen juurilla osa 2

Jatkoa postaukseen Uupumuksen juurilla osa 1

Kaksi vuotta sitten, viikkoa ennen joulua saimme pienen staffipennun kotiin. Ylivoimaisesti energisin ja vaativin pentu mikä minulla ikinä on ollut. Tyypillistä staffeille on vielä kovempi puruvimma kun muilla pennuilla ja sen takia pienokaista piti vahtia koko ajan. Tyyppi innostui heti naruista, eli sähköjohdotkin olivat ihania. Myös pistorasiat olivat maistelulistalla, joten tarkkana piti olla koko ajan. Oltiin monta viikkoa koko ajan jompi kumpi kotona. Oltiin molemmat aivan loppu. Lisäksi pennun tullessa kotiin alkoi toisen koiran iho-ongelmat ja sen jälkeen ollaankin jatkuvasti saatu taistella jonkun koiran terveysongelmien kanssa ja siitä kirjoitinkin täällä.

Jo ennen pennun kotiintuloa alettiin katsomaan asuntoja. Emme suunnitelleet muuttavamme niin pian muuton jälkeen, mutta huomattiin nopeasti, että pienessä kaksiossamme oli aika tukalat oltavat. Kun otettiin vielä kolmas koira, tilanne tietenkin paheni (vaikka löytämäni suositusten mukaan neliömme riitti hyvin kolmelle koiralle). Pentuarjen keskellä oli siis asunnon metsästyskin käynnissä. Asunnon löysimme alkuvuodesta, mutta elämä ei vielä helpottunut, koska jouduimme odottamaan vielä vuoden uuden asunnon valmistumista. Tuo vuosi ei ollutkaan helpoimmasta päästä.

Kevät jatkui työn ja pääsykoelukemisen ohella kaoottisen arjen keskellä. Tuli kesä ja sama edelliskesäinen työstressi iski päälle. Samalla selvitettiin pennun hammasongelmia ja stressattiin pennun uusista agressiivisista piirteistä. Onneksi agressiivisuus katosi syksyllä kastraation myötä, mutta lemmikkien sairastelut veti maton jalkojen alta. Samalla kävin kuitenkin töissä, luin lääkikseen ja valmistelin muuttoa. Kun viime vuonna tammikuussa sitten koitti muutto, olin aivan loppu. Viimeisillä energian rippeillä purin muuttotavaraa, mutta enimmäkseen taisin lojua sohvalla, Yli viikkoon en jaksanut edes käydä suihkussa. Annoin itselleni viikon aikaa siinä vaiheessa kun itse huomasin, että nyt meni liian pitkälle. Sen viikon jälkeen yritin taas puskea täysiä eteenpäin. Oli tarkoitus pitää lukulomaa ja päästä sinne lääkikseen.

Ei onnistunut, en pystynyt lukemaan, en yksinkertaisesti jaksanut. Sitä en vaan tajunnut kunnolla itse. Kun pääsykoelukemiset jäivätkin pois  totesin, että on pakko hakea töitä, koska säästöt ovat käytetty. Aikalailla heti sainkin töitä ja väsymyshän ei siitä helpottanut. Rikoin olkapääni ja vasta ollessani pitkällä sairauslomalla syksyllä tajusin, että herranjumala, miksi en ole tajunnut pysähtyä aikaisemmin. Palautuminen olisi varmasti ollut nopempaa ilman keskenmenorumba, mutta väsymys on kuitenkin pikkuhiljaa alkanut helpottamaan.

Edelleen olen uupunut, mutta voin onneksi jo paremmin. Tavallaan onni onnettomuudessa kun olkapää pamahti. Opin olla vaatimatta itseltäni liikoja.

-Mallu

Uupumuksen juurilla osa 1

Olen puhunut väsymyksestäni ja uupumuksestani mielestäni aivan liikaa tässä blogissa. Syksyllä huomasin, että todellakin koin loppuun palamisen keväällä, koska olin paahtanut uupuneena eteenpäin liian pitkään. Lähdin kelaamaan aikaa taaksepäin ja miettimään mistä kaikki alkoikaan. Sitä ajattelin käydä tässä tekstissä läpi ja toivon, että sen jälkeen voin kertoa, kuinka jaksan koko ajan paremmin, enkä jumita samoissa asioissa enää.

Kaikki alkoi jo kolme vuotta sitten kun kävin sairaanhoitajan opintoja. Koulussa oli sisäilmaongelmia, joiden takia olin koko ajan kipeänä ja sehän vei paljon voimia. Luulin silloin, että minussa oli vikaa, että jaksamisen kanssa oli ongelmia ja sen takia sairastelin koko ajan. Toukokuussa juuri ennen kesälomaa vedin kaksi viimeistä viikkoa aivan liian kovaa voimavaroihini nähden. Koulua, kuusi tenttiä, töitä, muuttovalmisteluita ja perusarjen hoitamista (esim.koirat). Heti kun koulu loppui oli viikonloppuna muutto. Olin tuon jälkeen aivan loppu, mutta sitkeästi yritin löytää tavaroille paikkoja. Voin kertoa, että muutto tyhjään asuntoon on PALJON helpompaa kuin muuttaa yhteen poikaystävän kanssa hänen asuntoonsa. Olin päättänyt pitää viikon lomaa muuton jälkeen, mutta koska tein keikkatöitä yritin koko ajan saada vuoroja "lomani" jälkeen.

Keikkatyö voi olla todella stressaavaa kun vuoroja ei meinaa millään saada. Varsinkin alkukesä on todella haastavaa aikaa, kun kesätyöntekijät on palkattu, vakkarit ei usein ihan vielä ole lomalla ja kaikki muut keikkailijat haluavat myös enemmän vuoroja. Promo-hommissa keikkoja alkaa olla muutenkin vähemmän ja päiväkodeissakaan ei ole juuri sijaisten tarvetta. Päivystin siis puhelinta haukan lailla ja kyselin töitä joka paikasta. Päivät menivät siis työnhakuun ja tavaroiden järjestelemiseen. Stressi yltyi kun töitä oli niin vähän ja tuona kesänä minut yllätti myös kauhea vauvakuume. Vauvakuumeesta olin kärsinyt mielestäni koko ikäni, mutta nyt se yhtäkkiä pisti pääni aivan sekaisin.

Tuli syksy, koulu alkoi ja heti ensimmäisenä päivänä noin puolen tunnin jälkeen, minulla oli migreeni ja nenä valui. Tajusin, että sairastelukierteeni edellisenä lukuvuotena oli johtunut sisäilmaongelmista. Töitä alkoi olla enemmän ja otinkin vuoroja sen verran kun sain mahtumaan kalenteriin, koska kesän surkean rahatilanteen jälkeen se tuntui hyvältä. Flunssakierre jatkui koko syksyn, tein töitä, kävin koulussa, pääsin todella mielenkiintoiseen työharjoitteluun, olin todella väsynyt, mutta puskin eteenpäin.

Oltiin keväästä asti etsitty meille staffipentua, mutta huonolla menestyksellä. Haluttiin löytää pentu niin nopeasti kuin mahdollista, koska haluttiin staffin olevan yli kaksi vuotias kun saisimme lapsen. Olisimme ehkä muuten odottaneet seuraavaan kesään, koska pentuaika kesällä on kaikille mukavampaa, mutta tämän oman aikataulumme takia pennun etsintä oli koko ajan päällä. Syksyllä saimmekin ilouutisen, meille tulisi pentu jouluksi!

Tähän katkaistaankin hetkeksi tämä tarina ja jatketaan toisella kertaa.

-Mallu

Burn outin partaalla

Niin kuin olen aiemmin jo kertonutkin, olen nyt saikulla huomannut olevani todella uupunut. Se ei ole mitenkään uutta minulle, sillä olen taitava puskemaan itseäni siihen asti, että uuvun. Yleensä huomaan uupumisen vasta jonkin ison jutun jälkeen, useimmiten muuton jälkeen. Sen jälkeen tajuan ottaa hetken hieman rennommin ja sitten viikon-kahden jälkeen jatkuu sama suorittaminen.

Vasta nyt olen herännyt siihen, että olen jo monta vuotta keikkunut burn outin partaalla. Vaikka olen tiedostanut uupumuksen, en ole osannut lopettaa suorittamista. Avopuolisoni on useasti sanonut, että minun täytyy pitää lomaa, mutta aina olen väittänyt ettei meillä ole siihen varaa tai ettei se juuri nyt ole mahdollista. Nyt olen ajanut itseni siihen pisteeseen, ettei edes kahden kuukauden sairausloma ole helpottanut väsymystäni. Toisaalta olen tämän aikana sairastanut kaksi flunssaa ja käynyt läpi todella stressaavia asioita, joten yksikään päivä ei ole tuntunut levolta.

Vaikka olkapään tilanne stressaa, pitäisi kai olla iloinen siitä, että voi nyt pitää "lomaa". Ainakin olen erittäin iloinen siitä, että olen vihdoin herännyt, tajunnut missä mennään. Olen myös todella iloinen siitä, etten kerennyt ajaa itseäni täydelliseen romahduspisteeseen. On pelottava ajatus, etten olisi tajunnut pysähtyä, ellei olisi ollut pakko. Uskon, että aivan liian moni kokee saman, suorittamisesta on niin vaikea päästä pois.

Tunnen epäonnistuneeni, kun olen jatkuvasti väsynyt, mutta en osaa antaa itselleni aikaa levätä. Haluan kunnon rutiinit arkeeni juuri sen takia, että jaksaisin paremmin, kunhan vain jaksaisin opetella uudet rutiinit. En usko olevani ainoa joka väsymyksestä huolimatta puskee jatkuvasti eteenpäin. Meidän pitäisi pitää paremmin huolta itsestämme, ottaa aikaa itsellemme ja tehdä ihania rentouttavia asioita. Toissa päivänä meinasin jo ilmoittaa ystävälleni, etten kerkeäkään näkemään tällä viikolla kun on niin paljon stressinaiheita. Olin jo kirjoittanut viestin, kun poistin tekstin ja totesin, että sopiiko torstai. Eihän se stressi minnekään katoa, vaikka jäisin kotiin hoitamaan asioita ja vellomaan ahdistuksessa, ei ainakaan kun suurin stressinaihe on pelot oman kropan kunnon suhteen. Jaksan myös paremmin hoitaa asioita kun minulla on myös kivaa ohjelmaa, joka antaa minulle energiaa. Nyt aion hoitaa itseäni ja voittaa tämän uupumuksen!

-Mallu

Rankka syksy

Olen koko syksyn tuntenut tarpovani suossa, yllättävän positiivisin mielin tosin. Olen kokoajan uskonut siihen, että kohta helpottaa, kohta pääsen kuivalle maalle. Olen viime aikoina huomannut, että suo onkin isompi kuin luulin, mutta usko elää yhä.

Keskenmenon kanssa ei ollutkaan kaikki ohi, vaan jouduin vielä kaavintaan. Sen jälkeen meni muutama päivä ja kaikki tuntui todella hyvältä. Keskenmenoon liittyvät asiat olivat ohi ja vakuutusasiat olivat vihdoin edenneet jonnekin! Eilen sainkin sitten ikävän puhelun. Vakuutus ei korvaa yhtikäs mitään ja yli kuukauden kestänyt vakuutus-stressi vaihtuukin nyt kelan kanssa säätämiseen.

Olkapää ei edelleenkään ole työkunnossa, olen siis edelleen työtön ja työkyvytön. Minulla ei ole mitään hajua siitä kauan tämän olkapään paranemiseen menee tai paljonko tukea tulen saamaan. Milloinkohan rahat loppuvat? Pääsenkö tänä vuonna ollenkaan enää töihin? Sain jo varattua ensi viikolle ajan ortopedille ja saan varmasti lähetteen vihdoin magneettikuvaukseen. Onneksi isäni pystyy auttamaan rahallisesti, sillä muuten olisin pulassa. Olen kuukausia odottanut magneettiin pääsyä, ensin työterveyslääkäri ei pitänyt magneettia tarpeellisena ja sitten odoteltiinkin pääsyä vakuutusyhtiön oma sairaalaan ja siellä ortopedin konsultaatioon ja magneettiin. Toivottavasti kaikki näyttäisi hyvältä.

Ehkäpä pääsisin ensi viikolla jo suosta ylös? Kela asiat hoidettua ja hyvät tulevaisuuden näkymät olkapään suhteen, se olisi ihanaa. Olisi ihanaa jos elämä olisi hetken helpompaa tai jos olisi energiaa hoitaa muita vähän pienempiä stressin aiheita, jolloin elämä tuntuisi helpommalta. Välillä on käynyt mielessä, että onko tämä vain loputon suo, mutta en sitä oikeasti usko. Pakkohan tämän on helpottaa!

Odotan talvea, ihanaa valkoista puhdistavaa lunta. Lumi tuo lisää valoa ja energiaa, olisipa tämä rankka syksy jo ohi.

-Mallu

Paska elämä

Välillä tuntuu ettei elämässä ole yhtään mitään järkeä. Jatkuvasti menee kaikki päin helvettiä, eikä mistään tule mitään. Kaikilla on varmasti joskus sellaisia päivä, eikö vaan? Minusta tuntuu usein ettei nallekarkit todellakaan ole menneet tasan ja elämäni on jatkuvaa taistelua.

Seuraavaksi vuorossa valitusta, joten ei kannata lukea pidempään jos ei osaa ottaa tätä vastaan. Musta tuntuu, että mulla on aina todella huono tuuri. Aina minulle sattuu kaikenlaista ja on miljoona vaivaa. Olen 27 vuotias ja olen elämäni aikana kamppaillut 8 vuotta masennuksen kanssa. Kyllä olen nyt paljon vahvempi ihminen ja ymmärrän itseäni ja muita paljon paljon paremmin tämän takia, mutta hemmetti vieköön 8 vuotta elämästäni meni osittain hukkaan. Kärsin edelleen siitä ettei lukiossa ollut voimia päntätä ja sen jälkeen olenkin yrittänyt tehdä liikaa kaikkea samaan aikaan, mikä johtaa jatkuvasti loppuun palamiseen.

Olen  kärsinyt reilu 6 vuotta kroonisesta selkäkivusta, mukavaa eikö? Lisäksi minulla on krooninen migreeni, joten kivuttomat päivät ovat erittäin harvassa, varsinkin nyt kun olkapää on ihan hajalla. Tänä syksynä tuntuu taas siltä, että koko maailmankaikkeus on minua vastaan. Ensin oltiin olkapään takia sairauslomalla ja ainoa positiivinen asia arjessa oli raskaus. Sekin otettiin tietenkin minulta pois. Keskenmeno, senkin saan lisätä vastoinkäymisieni listaan, unelma joka riistettiin hetkessä pois.

Nuo ovat niitä isoimpia elämäni vastoinkäymisiä, pienempiä on miljoonia, joten niitä on turha avata. Vihaan sanontaa, että jokainen saa niin paljon kun jaksaa kantaa. Ei se vaan mene niin. Tiedän, että on ihmisiä joilla on ollut elämässä enemmän vastoinkäymisiä kuin minulla, mutta on myös niitä, joilla oikeasti menee hyvin. Olen jaksanut kantaa omat vastoinkäymiseni, mutta en halua jatkuvasti olla rikkinäinen ihminen. Tietysti olen paljon vahvempi kokemuksieni jälkeen, mutta eikö alkaisi jo riittää?

Positiivinen puoli tässä on se, että olen oppinut nauramaan kaikille pienemmille vastoinkäymisille, "niinpä tietenkin, tämähän on minun elämääni". Olen myös oppinut näkemään positiiviset puolet paljon paremmin ja nautin elämän pienistä asioista. Nämä ovat asioita joita olen oppinut masennuksen takia. Masennus on kasvattanut minua ihmisenä aivan älyttömän paljon! Vielä en tiedä mitä hyötyä kaikista kivuista ja menetyksistä on ollut, mutta ehkä se selviää aikanaan. Ainakin olen varmasti vahvempi ihminen niiden takia, kuinkakohan paljon minun tarvitsee vielä vahvistua?

Loppuun haluan vielä sanoa, että tämä teksti kertoo ajatuksistani niinä surkeimpina päivinä, kun kaikki tuntuu mahdottomalta. Arjessa on turha jäädä murehtimaan menneitä asioita, niitä et voi muuttaa. Pitäkää katse eteenpäin ja kääntäkää vastoinkäymisenne voimavaraksi. Välillä elämä on paskaa, mutta useimmiten ei. Minäkin elin sen 8 vuotta pimeydessä, enkä uskonut, että se ikinä loppuisi, mutta lopulta pääsin varjosta pois. Vaikka sinulla menisi kuinka huonosti tahansa, jaksa vielä, kyllä se aurinko lopulta paistaa.

-Mallu

Uupumus

Uupumus on ollut nyt paljon tapetilla sen jälkeen kun uutisoitiin Aku Hirviniemen sairaslomasta. Ihmiset ovat kirjoitelleet paljon siitä, että täytyy osata hidastaa ajoissa. Se onkin yksi minun ongelmistani, en vaan osaa. Aina on niin paljon tekemistä, ei löydy paljoa mitä voisi jättää pois.

Tuntuu siltä, että elän jatkuvasti uupumuksen rajalla. Noin kerran viikossa tulee päivä jolloin en vaan jaksa ja jään jumittamaan sohvalle. Onneksi jaksan kuitenkin silloinkin vähän siivota, eli tilanne ei ole niin paha. Ajattelen jatkuvasti, että jos saan tämän elämäntapamuutoksen toteutettua, niin silloin voin paremmin. Täytyy vaan saada asiat järjestykseen ja sitten kaikki on paremmin. Toivon todella, että se on totta, uskon, että se on totta, mutta loma tekisi myös hyvää.

Tällä hetkellä tuntuu siltä, ettei auta muu kun puskea eteenpäin. En voi jäädä sairaslomalle, koska keikkatyöntekijänä jäisin ilman palkkaa. En voi jättää huolehtimatta lemmikeistämme ja jos jätän kodin hoitamisen pois, koko kämppä räjähtää, mikä lisää stressiäni huomattavasti. Jotta jaksaisin paremmin, minun täytyy saada treenit kulkemaan ja hoitaa itseäni muutenkin paremmin. Kun energiat ei riitä, niin "itsensä hoitaminen" on ensimmäinen joka jää minulta pois, kuten varmasti monelta muulta. On aina yhtä kamalaa huomata, että on taas siinä pisteessä, ettei jaksaisi käydä suihkussakaan.

Tällä hetkellä olotila vaihtelee. Saatan yhtenä päivänä olla todella tehokas ja tehdä kaikenlaista ja seuraavana päivänä ei jaksaisi mitään. Tietysti syksyn tullessa pimeyskin on vaikuttanut, mikä on ihan ymmärrettävää. Onneksi lumi tuo vähän enemmän valoa, mutta aamut ovat edelleen vaikeita. Todella huono unenlaatuni voi tietenkin olla suurin syy kaikkeen väsymykseen, mutta en tiedä miten parantaa sitä. en keksi muuta kun, että koko korttitalo täytyy saada pystytettyä, nyt kaikki kaatuu jos jokin asia ei toimi. Koko paketti on pakko saada kasaan, sillä haluan nukkua hyvin ja jaksaa paremmin!

-Mallu