perjantai 29. huhtikuuta 2016

Vappua kohti!

Oi ihana aurinko! Mahtavaa herätä ja huomata, että kaihtimien välistä pilkottaa auringon valoa! Olisi ihanaa lähteä super pitkälle kävelylle koirien kanssa! Nyt täytyy kuitenkin ensin koittaa saada kämppää bilekuntoon! ;) Huomenna meillä on pienet vappubileet kavereille täällä meidän eläintarhassa. Täytyy myöntää, että on iso homma edessä. Hupsista vaan kämppä on taas kerran aivan ylös alas. :D On se aina kumma, miten kaikki räjähtää käsiin kun itsellä on paljon stressiä ja liikaa hommaa. Miehen suusta kuule yleensä sen "no mä ajattelin et oisin.." ;D Ajatuksen tasolle se tiskaaminen ym. usein jää ellei itse ole kotona käskyttämässä. :P No, en valita, miestä en vaihtaisi mistään hinnasta ja osaa se rakas aina välillä yllättääkin. <3 



Toivon, että saisin tänään kaikki siivoushommat alta pois. Huomenna ajattelin perinteisesti tehdä omat vappumunkit ja siihen meneekin vähän aikaa. Yleensä osa vieraista on hääräillyt kanssani munkkihommissa keittiössä, mutta ajattelin, että tänä vuonna olisi mukavampaa jos ehtisi jopa siivota jäljet pois ennen vieraitten tuloa. Tänä vuonna on viides kerta kun järjestän vappubileet ja vapun jälkeinen siivousrumba on kyllä usein ollut aikamoinen. Nyt juhlitaan pienemmällä porukalla kun yleensä ja jos itse kerkeän hoitamaan kaiken suunnitelmani mukaan, kämppä on taas siisti maanantai iltaan mennessä. En siis oleta, että jaksaisin sunnuntai-iltana ryhtyä siivoushommiin. :D

isän uusi vene ja ihanat tarjoilut!


Aluksi ajattelimme, ettei jakseta järjestää mitään. Toisaalta koirien kannalta on helpompi, että järjestämme itse, jolloin ei tarvitse illan aikana vahtia kelloa ja miettiä sitä, milloin koirat tarvitsevat ulkoilutusta. Kutsut lähetettiinkin vasta viime viikonloppuna, sen takia mennään tämä vappu pienemmällä porukalla. Osittain tuntuu hyvältä, kun ei oikein jaksaisi mitään suuria bileitä. Toisaalta, omista kavereistani juuri kukaan ei pääse paikalle. Naiset selkeästi suunnittelevat omat menonsa hyvissä ajoin. :D

Eilen päästiin muuten katsomaan isäni uutta purjevenettä! Innolla odotan, että pääsen mukaan merelle! <3 Vanha vene (hieman pienempi) on edelleen myynnissä. Upeaa venettä kannattaa käydä katsomassa seuraavasta linkistä http://www.nettivene.com/purjevene/vindo/630825

Ihanaa vappua kaikille!

-Mallu

torstai 28. huhtikuuta 2016

Synkkä sää, mieli maassa

Onko muilla sama ongelma kun mulla? Harmaa sää vaikuttaa aivan liikaa mielialaan. Aamulla on vaikea nousta, eikä millään meinaa saada oikein mitään aikaiseksi. Tiedostan toki, että väsymykseeni on useampikin syy, mutta sään vaikutus on suuri. Auringosta saa aina kummasti energiaa, tai vaikka olisikin väsynyt, on mieliala kuitenkin parempi. Koirien kanssa täytyy kuitenkin ulkoilla ja onhan se paljon mukavampaa aurinkoisella säällä. Jännästi nousee suupielet. :)



Eilen olin koko päivän työpaikan koulutuksessa, eli en oikein tiedäkään minkälainen sää oli. :D Muuten on ollut aika synkkiä päiviä. Useasti kun on todella vaikea nousta sängystä ja katsoo ikkunasta ulos noustuaan, siellä sataakin vettä. Yleensä olen siinä vaiheessa ehtinyt jo pohtiä sitä, miksi nouseminen oli niin hankalaa ja ulos katsoessani ajattelen, että sää selittää kaiken. Eihän se ihan niin mustavalkoista ole, mutta joskus tuntuu paremmalta syyttää vaikka sitten sitä säätä. ;)

-Mallu

maanantai 25. huhtikuuta 2016

Miten päästä takaisin arjen rytmiin sairastelun jälkeen?

Oon ollut nyt viikon verran "sairaslomalla". Onoff kuumeilua ja inhottava flunssa. Vaikka jaksoinkin loppuviikosta hoitaa joitakin asioita, niin huomasin, että se vähäkin vei kaikki mehut. Lauantaina vietettiin yhden kaverin synttäreitä. Pidettiin tyttöjen ilta, laitettiin ruokaa ja saunottiin. Ja oli muuten älyttömän hyvää ruokaa! Vaikka olin lauantain vesilinjalla (yhtä skumppalasillista lukuunottamatta) ja kotona jo kymmenen aikaan, niin sunnuntai meni kuitenkin aikalailla koomassa sohvalla lojuen. Sen verran hauska ilta oli kuitenkin tyttöjen kanssa, etten todellakaan kadu mukana olemista!

kilistely skumpat


Yksi varmastikin yleinen ongelma sairaslomalta arkeen palaamisessa on unirytmi. Ennen flunssan iskemistä nousin 6.30-7.00 aikoihin. Nyt nukkuisin mieluusti yli kello kymmenen. Tänään tuntui todella raskaalta nousta 9 jälkeen koiria ulkoiluttamaan. Tai no, nousinhan jo 8 aikaan, mutta siirryin sohvalle jatkamaan uniani.. Huomenna pitäisi olla jo ysiltä valmennuskurssin luennolla. Apua, en tiedä miten käy.. Täytyy vaan ottaa itseään niskasta kiinni ja mennä ajoissa nukkumaan, jotta saa unirytmin taas raiteilleen. Tänään se ei vaan välttämättä onnistu kun meillä on Mangon kanssa rauniotreenit illalla, ne saattaa nimittäin välillä venähtää.

ihana mansikka-halloumi salaatti <3


Pääsykoelukemisen suhteen menee todella huonosti. En halunnut kipeänä stressata lukemista, vaan rauhassa lepäillä. Nyt on kuitenkin vierähtäny viikko ilman lukemista! Huhhuh, pikkasen ahdistaa. Mielummin menisin kirjastoon pänttäämään kun valmennuskurssille. Olen jotenkin pettynyt kurssiin, tai oikeastaan itseeni. Tuntuu siltä, että minun pitäisi osata jo paljon enemmän, jotta kurssista olisi hyötyä. Mutta eiköhän lähde arki taas rullaamaan, kunhan vaan pääsee aamulla sängystä ylös! :)

-Mallu

sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Kaikilla on joskus vaikeaa

Olen pohtinut, että kirjoitanko tästä asiasta ollenkaan blogissani. Haluan kuitenkin olla avoimempi asian suhteen ja monelle olenkin kertonut. Sairastuin teini-iässä masennukseen. Syitä siihen oli monia, enkä nyt lähde niitä puimaan. Äitini huomasi kuitenkin, ettei kaikki ollut hyvin, kun lakkasin tanssahtelemasta kotona, ja otti yhteyttä kouluni koulukuraattoriin. Hoidon alkaminen viivästyi, koska peittelin kaikkea, eikä koulukuraattorikaan osannut ajatella, että oikeasti olisin masentunut. Olinhan niin älyttömän iloinen aina. Onneksi (nyt jälkeenpäin ajateltuna) koulukuraattori jäi äitiyslomalle ja uusi kuraattori näki nopeasti maskini läpi. Sain lähetteen nuorisopsykiatrian poliklinikalle ja sain lääkityksen sekä pääsin psykoterapiaan.



Vuosien terapian jälkeen sain terveen paperit, mutta en oikeastaan tuntenut itseäni terveeksi. Tai en oikeastaan tiennyt mitä se tarkoitti. Ajattelin, että terveenä minun pitäisi jaksaa mitä vaan. Tein keikkatöitä ja haalin itselleni aivan liikaa hommia. En huolehtinut itsestäni lainkaan. Vaikka olin terapian avulla oppinut avautumaan ja puhumaan asioista, padoin silti edelleen paljon asioita sisälleni. Masennuksestani tiesi edelleen vain muutamat hyvät ystävät ja perheeni. Se, että olin sairastanut masennuksen oli jotenkin todella noloa.



Sen lisäksi, että tein hulluna töitä, kärsin edelleen ahdistuksesta. Sain myös vähän väliä paniikkikohtauksia. Olin reilun vuoden ilman terapiaa. Tähän vuoteen kuului ihan liian paljon töitä, lemmikin kuolema, muutto ja lisäksi vaadin itseltäni kaikessa aivan liikaa. Vuosi siis päättyi, kirsikkana kakun päälle, muuttoon. Muuton jälkeen olin aivan totaalisesti loppuun palanut. Soitin terveysasemalle, kerroin tilanteeni ja pyysin päästä jonkun kanssa juttelemaan. Pääsin psykologin juttusille, ja jo sinä keväänä tuntui, että kehityin ihmisenä enemmän kun monen vuoden terapian aikana.

Sanoisin, että jollain tavalla löysin vihdoin itseni. Löysin työkalut oman ahdistuksen hallitsemiseen. Opin myös nukkumaan paremmin. Univaikeuksista olen siis kärsinyt lapsesta asti. Äitini mukaan en ole ikinä nukkunut kunnolla. Mutta vaikeuksien kautta voittoon. Tunnen olevani vahvempi kuin koskaan. Edelleen on liian monta palloa ilmassa samaan aikaan ja elämästäni puuttuu tietynlainen rutiini. Mutta olen oppinut nauttimaan elämästä ihan eri tavalla. 



Elämä ei aina mene niin kuin suunnittelee. Perheessämme olemme vitsailleet siitä, että onnistuin saamaan kaikki suvun "masennusgeenit". Suvussamme on siis masennusta, alkoholismia ja valitettavasti myös itsemurhia. Olen kuitenkin äärettömän onnellinen siitä, että nämä palikat osuivat minun kohdalleni, eivätkä pikkusiskoni tai pikkuveljeni ole kumpikaan joutunut kärsimään. Kuitenkin masennuksen sairastaneena, tunnen olevani vahvempi kuin moni muu. Olen edelleen elossa, vahvempana kuin koskaan ja suunta on eteenpäin!

-Mallu

perjantai 22. huhtikuuta 2016

Suomenkielentaidon osoittaminen

Tämä on aihe joka on saanut vereni kiehumaan jo muutama vuosi sitten. Edelleen räjähtelen tästä aiheesta. Siis niin kuin otsikko kertoo, suomenkielentaidon osoittaminen, sen kävin tänään tekemässä Helsingin Yliopiston kielitaitotestissä. Asiahan on nimittäin niin, että olen kaksikielinen. Kyllä, monet sanoisivat, että suomenruotsalainen. Itse inhoan sanaa suomenruotsalainen, en nimittäin ole tippaakaan ruotsalainen. Satun vaan puhumaan kahta kieltä. Ja kyllä, papereissa lukee, että äidinkieleni on ruotsi ja niinhän se onkin. Kotona puhuttiin äidin kanssa ruotsia ja isän kanssa suomea. Eli olen täysin kaksikielisestä perheestä. Itselläni suomenkieli on vahvempi kieli, ehkä sen takia, että suurin osa kavereista oli nuorempana suomenkielisiä. Luisteluharrastus oli suomenkielellä, pihakaverit puhuivat suomea ja suurin osa sukulaisista on suomenkielisiä. Kaksikielisyys on todellakin rikkaus.



MUTTA en saa hakea lääketieteelliseen suomenkieliselle puolelle osoittamatta suomenkielentaitoa, koska olen käynyt koulut ruotsiksi, Ei nimittäin riitä, että olen kirjoittanut suomen a-kielenä lukiossa ja saanut siitä E:n. Olisi muuten ollut L:llä jos olisin muistanut muutaman sanan ruotsiksi?! esim. mikä on sudenkorento ruotsiksi? Ja arvatkaa vaan ottiko päähän kun L:llä jäi saamatta koska en osannut ruotsia tarpeeksi hyvin. Koulussa minulla on aina ollut kaksi äidinkieltä. Ruotsinkielisissä kouluissa lapset näet jaetaan kahteen ryhmään; niihin jotka puhuvat kotona suomea ja niihin jotka eivät. Eli mulla on yleensä ollut samat kirjat "suomenkielessä" kun suomenkielisillä kavereilla äikässä. Silti lukiossa tarjotaan kaikille ainoastaan a-kielen kirjoittamista, tai näin ainakin silloin aikoinaan kun itse kirjotin ylioppilaaksi. Yksi opettaja taisi mainita, että jos haluaisimme, niin voisimme myös kirjoittaa suomen äidinkielenä viereisessä koulussa, mutta totesi kuitenkin, ettei siitä olisi meille mitään hyötyä. Siis mitä? Nyt vuosia myöhemmin mua ottaa niin päähän! Tottakai mä teininä menin sieltä mistä aita oli matalin, niin kuin suurin osa muistakin. Miksi ihmeessä olisin tehnyt ylimääräistä duunia jos siitä ei olisi mitään hyötyä. Miten joku opettaja voi sanoa noin? Nyt myöhemmin ajatellen, niin tottakai siitä olisi hyötyä jos mulla paperilla olisi kaksi äidinkieltä!



Mutta mutta, asiathan on niin kuin on. Asialle ei enää voi oikein mitään. Toki tuntuu nyt paremmalta kun pääsi hieman purkamaan asiaa tänne blogiin. :D Harmittaa vain niin kovasti, että jouduin nyt maksamaan 150e suomenkielentaidon todistamisesta, jotta saan hakea lääkiksen suomenkieliselle puolelle. Ja nyt varmaan moni ajattelee, että hakekoot suomenruotsalainen vaan ruotsinkieliselle puolelle. Asiat ei vaan ole niin yksinkertaisia. Kuten jo sanoin, minulla on suomi vahvempi kieli. En ole koskaan ollut mikään huippuoppilas koulussa. Lukeminen oli todella vaikeaa ja minua testattiin jatkuvasti josko minulla olisi lukihäiriö. Jos vertaa suomen- ja ruotsinkielen arvosanoja, niin ruotsin äidinkieli oli yleensä 7 ja suomen äidinkieli yleensä 9. Lukion viimeisenä kesänä (kävin lukion 3,5 vuodessa) kävin kursseja kesälukiossa suomeksi ja yllättäen sain huippuarvosanoja jopa historiasta! Kaikki tuntui todella helpolta. Silloin tajusin, että suomenkielellä opiskelu on minulle paljon paljon helpompaa!

On se kuitenkin kummaa, että ihminen joka on koko ikänsä asunut suomessa ja puhunut suomea, joutuu maksamaan yliopistolle 150e siitä, että voi todistaa osaavansa kielen. Toivon todella, että ruotsinkielisissä lukioissa toimitaan nykyään eri tavalla. 150e on nimittäin ainakin minulle todella iso raha, valitettavasti en ole kultalusikka perseessä syntynyt, niin kuin suomenruotsalaisista usein ajatellaan. Nyt koitan olla kiihtymättä asiasta enää ja jatkan flunssan parantelua sohvalla. :)

PS. Nyt kun myönsin olevani suomenruotsalainen, niin voin varmaankin syyttää kaikkia kieliopillisia virheitä siitä? ;)

Kiitos ja anteeksi tästä purkautumisesta!
-Mallu

keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Sairastelua

Hitsi kun harmittaa, iski nimittäin joku kevät pöpö.. Juuri suunnittelin suurella innolla, että saisin treenit hyvin käyntiin ja samalla kroppa ja mieli voisivat paremmin. Mutta ähäkutti, joku ihana pieni pöpö tuli ja vei kaikki voimat! Miksi tuntuu siltä, että aina kun päättää saada treenit taas käyntiin, niin sairastuu? Vai onko muut treenien aloittamisen epäonnistumiset vain työntänyt mielestä pois, kun ei ole ollut kun itsestä kiinni. Ken tietää.. Joka tapauksessa treenaamisia ei rykäistäkään käyntiin tällä viikolla vielä. Eikä ole lukemisistakaan tullut oikeastaan mitään. Sohvanpohjalla olen asustellut nyt toista päivää. Eli kaikki mielenkiintoiset sarjat on jo katsottu ja muutama leffakin. :D



Nyt koitan vaan lepäillä ja olla ahdistumatta siitä, että haluaisin saada kauheasti kaikkea tehtyä. Huomenna on yksi työpalaveri videon välityksellä iltapäivällä, johon täytyy jaksaa siistiytyä vähän. :D Mutta muuten ajattelin kerätä voimia huomisen vielä! En haluaisi pitkittää tätä lenssua. Nyt pohtimaan mitä seuraavaksi katselisi. :)

-Mallu

tiistai 19. huhtikuuta 2016

Rakkaat karvakasat

Meidän laumaan kuuluu neljä karvaista otusta (ja kaksi vähemmän karvaista). Eli kolme koiraa ja yksi kissa. Vanhimpana ensimmäinen ihan oma koirani kohta 7 vuotias labradorinnoutajani Mango. Meillä on perheessä ollut aina labbiksia, joten luontevasti valitsin tutun ja turvallisen kun lähdin hankkimaan omaa koiraa. Mangon kanssa harrastan pelastuskoiratoimintaa, pääasiassa etsintää raunioilla. Kausi alkoikin eilen, jee!



Olen aina ihaillut kissoja, ihan pienestä asti. Jollain tavalla kunnioittanut isoja kissaeläimiä, valtavan hienoja otuksia! Horoskooppini on leijona ja ehkä se sen takia onkin voimaeläimeni. Pelkäsin ja pelkään edelleen vähän kissoja (en omaa! :) ). Ehkäpä huonojen kokemuksien takia? Joka tapauksessa olen aina halunnut oman kissan. Pienenä vanhemmat sanoivat aina, ettei voida ottaa kun meillä on koira ym. selityksiä :D Haaveilin pienenä myös siitä, että meillä olisi useampi koira. Kyllä, olen aina ollut todella eläinrakas. :P Kun Mango oli kaksi vuotias päädyin kuitenkin hankkimaan kissan, koska mielestäni koiranpentu vaatii enemmän aikaa. Eikä minulla ollut tuolloin mahdollisuutta pitää pidempää lomaa tai tehdä puolikkaita työpäiviä, Kissa on kuitenkin melko itsenäinen eläin, eikä sitä tarvitse ulkoiluttaa. Kesällä viisi vuotta täyttävä Mimosa osasikin jo kasvattajaltaan kotiutuessaan käydä hiekkalaatikossa tarpeillaan.



Kaksi vuotta myöhemmin elämässäni tuntui olevan sopiva koiranpennun kokoinen kolo. Tein keikkatöitä ja pystyin itse päättämään kesän aikataulut, sekä tekemään lyhyitä työpäiviä. Pohdin pitkään rotua. Olin vuosia haaveillut pomeranianista, mutta päädyin siihen, että se on liian pieni rotu labbiksen kaveriksi. Mietin josko "kokoa isompi" kleinspitz sopisi meidän laumaan. Haaveilin tuolloin myös muista roduista, mutta koska halusin pienemmän (syli)koiran, niin kolme rotua, mitä palloittelin mielessäni olivat kleini, basenji ja staffi. Lopulta päädyin kleiniin koska a) lenkillä törmäsin naiseen, joka kertoi omista edesmenneistä basenjeistaan ja sanoi, etteivät ne oikein ole laumakoiria ja b) koska ajattelin, että kleini olisi helpompi rotu kuin staffi (hölmö ajatus). Demi, joka täyttää kesällä kolme, kotiutuikin sitten heinäkuun loppupuolella laumaamme.

Demi pentuna


Ajatus omasta staffista jäi hautumaan. Taisin sanoakin joillekin, että seuraava koirani on staffi. Demi oli vajaa vuoden vanha kun alettiin poikaystäväni kanssa tapailemaan. Vuotta myöhemmin mies kinusikin kolmatta koiraa! Ranskanbulldogi oli herran haaveissa. Itse en halua niin lyhyt kuonoista koiraa kun niillä valitettavasti on hengitysongelmia ym. (ei tietenkään kaikilla! ihan terveitäkin ranskiksia löytyy! :D) Esittelin staffin ja onneksi mies innostui! Oltiin siinä vaiheessa muuttamassa yhteen ja mielestäni ajankohta ei ollut välttämättä paras. Hetken harasin vastaan ja koitin ehdottaa, että vuoden päästä. Mutta eipä tätä tyttöä kauaa tarvinnut ylipuhua. Siitä lähti sitten käyntiin oman staffipennun metsästys. Hurjan suosittu rotu tällä hetkellä! Tuntui siltä, että kaikki pennut olivat varattuja jo ennen astutusta! Lopulta monen pettymyksen jälkeen, meille saapui 17.12 kotiin pieni Panda poika <3



Semmonen lauma meillä, tylsää ei tule, huhhuh! :D <3

-Mallu

maanantai 18. huhtikuuta 2016

Krooninen kipu

Mun selkä on siis ollut "hajalla" n.5 vuotta. Jo aikaisemmin olen kärsinyt hartioiden ja niskan jäykkyydestä. Viisi vuotta sitten olin töissä vanhainkodissa. Olin työskennellyt siellä jo reilun vuoden. Minulla ei ollut minkäänlaista hoitoalan koulutusta, vaan sain viikon perehdytyksen aloittaessani. Olin siis hoitoapulainen, työtehtävinä samat kuin lähihoitajilla lääkevastuuta lukuunottamatta. Minua perehdytti toinen hoitoapulainen ja osastollamme ei tainnut olla vakituisena silloin yhtäkään sairaanhoitajaa. Ulkomaalaiset lähihoitajat eivät olleet kiinnostuneet opettamisesta (ehkä kielimuurin takia?). Eli ergonomiasta ei ollut tietokaan. Lisäksi apuvälineitä oli liian vähän, esim. nostolaitteita ei jaksettu hakea toiselta osastolta (toisesta kerroksesta), vaan nostettiin itse vanhukset. Usein nostoja tehtiin  myös yksin, koska se oli nopeampaa. Ei siis ihme, että reilun vuoden työskentelyn jälkeen alkoi selkä valittamaan.



Kipu alkoi lapojen välistä. Pikkuhiljaa kipu kasvoi ja lähti leviämään (säteilemään joka suuntaan). Sitkeänä sissinä (typeränä teininä) en kivusta välittänyt vaan jatkoin samaa rataa. Ken vaivojansa vaikertaa on vaivojensa vanki, niin sen taisin ajatella, suomalaisella sisulla eteenpäin, fiksua? Lääkäriin raahauduin siinä vaiheessa kun kivut olivat sen verran kovia, että veivät yöunet. En haluaisi kritisoida lääkäreitä, suurin osa heistä kuitenkin todella osaa asiansa hyvin, ovat oman alansa asiantuntijoita. Voi olla, että tämä lääkäri ei ottanut tosissaan sitä, että minulla oli todella kovat kivut. Itse tiedän sen, että vähättelen kaikkia vaivoja, minkä varmasti olen vastaanotollakin tehnyt. Joka tapauksessa, sain kasan reseptejä ja kahden viikon sairasloman. Lihasrelaksantit 3krt/vrk saivat aikaan sen, että nukuin suurimman osan vuorokaudesta. Aamulla nousin ja käytin koiran ulkona ja sen jälkeen nukahdin sohvalle. Tämä jatkuva makoilu ei tietenkään auttanut selkäkipuun vaan pahensi sitä.



Isäni on lääkäri, joten kysyin häneltä neuvoa. Tiesin jo sen, että osasyy selkävaivoihini oli se, että lapsena ja nuorena olen urheillut todella paljon (harrastin muodostelmaluistelua) ja liikunnan jäädessä pois on menee tietenkin siihen tottunut kroppa jumiiin. Isä suositteli metsälenkkejä koiran kanssa ja muuta liikuntaa. Epätasaisella alustalla kävely auttaa selän hyvinvointiin. Koitin parhaani mukaan saada itseäni liikkeelle. Kävin myös Elixian tanssitunneilla sekä terve selkä tunneilla. Terveyskeskuslääkäriäni kävin tapaamassa muutamia kertoja syksyn aikana, joka kerta vaihdettiin kipulääkitystä kun mikään ei tuntunut tehoavan. Tammikuussa kävin tk-lääkärillä viimeisen kerran ja sain lähetteen rintarangan röntgeniin. Seuraavana päivänä sain puhelun lääkäriltä, joka totesi, että eipä näy kuvissa mitään ja lisäksi hän hieman turhautuneen oloisena puuskahti, että tottakai tulee kipuja kun tekee töitä.



Koska olin jo puolivuotta käynyt lääkärillä, niin ajattelin, että näin ne asiat nyt sitten ovat. Kroppa on rikki, itse olen sen hajottanut ja tää on nyt mun elämää. Ahkerasti koitin käydä terve selkä jumpissa vaikka olisin mielummin käynyt ainoastaan muilla tunneilla. Sen jälkeen selkä on ollut välillä parempi ja välillä huonompi. Todella kovat kivut jäivät suurimmaksi osaksi pois, terve selkä jumppa teki ihmeitä selälleni. Kun aloitin sairaanhoitajan opinnot, se tarkoitti paljon luennoilla istumista, mikä on pahinta selälleni. Selkäkipu jonka kanssa pystyin elämään jotenkin, katosi taivaan tuuliin ja tilalle sain hirviön. Kova kipu tuli takaisin ja nyt sitä koitetaan saada taas kuriin. olen myös tajunnut sen, että voisin saada selän vielä parempaan kuntoon, kun mitä se tässä välissä oli.

Huhhuh, tulipa pitkä kirjoitus. Selän hoidosta ja suunnitelmista sen suhteen lisää joku toinen kerta!

-Mallu

lauantai 16. huhtikuuta 2016

Lääkikseen 2016?

Loppukesästä päätin, että tämä vuosi on  mun vuosi. Nyt mä teen sen. Ahkerana pakerran hommia koko lukuvuoden ja kun valmennuskurssi alkaa, osaan jo kaiken. Niinpä niin, ei mene elämä aina suunnitelmien mukaan..

Olin päättänyt pysyä terveenä sekä jaksaa koulun, töiden ja perusarjen pyörittämisen lisäksi lukea ahkerasti. Valitettavasti monet asiat tajuaa vasta jälkikäteen. Olin monesta syystä melko uupunut jo silloin kun koulu jatkui kesän jälkeen, enkä itse edes tajunnut kuinka väsynyt oikeasti olin. Ensimmäisenä koulupäivänä tajusin toisen asian. Olin edellisen kouluvuoden aikana koko ajan kipeänä ja suurin syy siihen oli koulun sisäilmaongelmat. Jepp, eli heti ensimmäisenä koulupäivänä pamahti allergiaoireet päälle ja siitä alkoi taas flunssakierre.



Mulla siis alkoi syksyllä sairaanhoitajan opintojen toinen vuosi. Jo ensimmäisenä vuonna minulle varmistui se minkä jo tiesin (tai luulin tietäväni), että todella haluan lääkäriksi enkä hoitajaksi. Hoitajan hommiin mua kiinnostaa liikaa tutkiminen ja diagnosointi. Olin kuitenkin päättänyt jatkaa opintoja syksyllä, koska syksyn harjoittelu oli kirurginen harjoittelu, jota odotin suurella innolla. Harjoittelun lisäksi syksyllä oli todella paljon muita kouluhommia. Eipä siis oikein jäänyt aikaa lääkis lukemiselle.

Joulukuussa juuri kun olin päässyt kouluhommista joululomalle, niin lähdettiinkin poikaystävän kanssa hakemaan pientä karvaista vauvaamme kotiin. Tätä hauvavauvaa oltiin etsitty jo keväästä asti, eli oltiin todella innoissamme vaikka ajoitus oli minulle todella huono. Nooh, tietysti tämä meidän rakkauspakkaus oli (ja on edelleen) todella aktiivista sorttia, jota täytyy pitää silmällä koko ajan. Erityisesti ensimmäinen kuukausi oli todella raskas kun pientä ei voinut päästää silmistään hetkeksikään. Pikkuherra nimittäin olisi mielellään repinyt joka ikisen sähköjohdon ja myös syönyt pistorasiat seinistä ym.



Helmikuun puolessa välissä sain kuitenkin vihdoin lukemiset hyvin käyntiin. Silloin oli vielä positiivinen fiilis ja tunne siitä, että pystyn tähän. Tajusin kuitenkin aika nopeasti, että melkein kahden vuoden tauko lääkiksen pääsykoelukemisista on vaatinut veronsa. Hommat joutui aika lailla aloittamaan nollasta ainakin fysiikan ja kemian osalta. Nyt kuun alussa, kun alkoi valmennuskurssi, tuli sellainen tunne, että herran jestas enhän mä osaa mitään! Elikkä taitaapi mennä ensi vuodelle.. Ensi vuoden suunnittelen paremmin (realistisesti). Tämäkään vuosi ei mene hukkaan. Teen vielä täysillä töitä ja pääsykoe tulee olemaan todella hyvä harjoitus ensi vuotta varten. Otan kaiken irti valmennuskurssista ja rakennan tukevan pohjan ensi vuoden opiskeluja varten. Enkä tietenkään unohda sitä, että onhan minulla pienenpieni mahdollisuus, hyvällä tuurilla päästä nytkin sisään. (Mutta jos en, niin ensi vuosi on mun!!)  :)


-Mallu

perjantai 15. huhtikuuta 2016

Minä tässä hei!

Noniin, tässä sitä ollaan. Pitkän pohtimisen ja suunnittelun jälkeen on blogi pystyssä. Päällimmäinen syy blogin aloittamiselle on se, että halusin päästä purkamaan ajatuksiani jonnekin ja tietenkin se, että pidän kirjoittamisesta!

Koitan kirjoittaa lyhyen esittelyn itsestäni ja kerron sitten ajan mittaan enemmän. Eli kuka minä olen? 25 vuotias nainen Helsingistä. Vähän ADHD, liikaa stressaava ja vaadin itseltäni aina liikaa. Olen kahviaddikti ja olen antanut itselleni leiman "ikuinen lääkikseen hakija". Lääkikseen hakeminen tuleekin olemaan yksi isoimmista teemoista blogissani.



Tärkeintä elämässäni on poikaystäväni ja meidän kolme koiraa. Ehkä vähän myös kissa :D Tietysti myös perhe ja ystävät ovat tärkeitä minulle. Liikunta on todella tärkeä osa elämääni koska olen urheillut paljon lapsesta saakka. Valitettavasti liikunta on jäänyt aivan liian vähälle ja sen takia koko kroppa voi tällä hetkellä todella huonosti. Osasyy liikunnan vähenemiseen on se, että hajotin selkäni töissä viitisen vuotta sitten ja kroonistunut kipu rajoittaa treenejä. Liikunnan palauttaminen elämääni sekä selän kuntouttaminen ovat tämän hetkisiä suuria tavoitteita, joten niistäkin tulen varmasti kirjoittamaan paljon.


-Mallu