Epäcool

Katsoin aikoja sitten Maria Veitola yökylässä jakson, jossa Maria oli Saara Aallon luona yökylässä (joku aikaisempi kausi). Yksi keskustelu herätti minussa ajatuksia. Saara Aalto puhui siitä miten hän on tuntenut itsensä "epäcooliksi" ja miten se ei todellakaan ole totta vaan perustui pelkoon.

Varmaan jokainen on joskus elämänsä aikana ollut epävarma itsestään, tuntenut pelkoa siitä, ettei kuulu joukkoon. Se on ihan luonnollista, jos mietitään luonnon armoilla elävää ihmisheimoa, silloin oli pakko sopia joukkoon, muuten jäi yksin ja silloin ei selvinnyt. Ihmiset ovat laumaeläimiä ja aivomme on ohjelmoitu tietyllä tavalla. Vaikka evoluutio on viennyt lajiamme hurjaa vauhtia eteenpäin, kaikki meissä ei ole kehittynyt samaan tahtiin. Ei siis ole omaa syytäsi jos vertailet itseäsi muihin, vaan se on täysin luonnollista. Tiedostamalla sen voit ainakin tiettyyn pisteeseen päästä siitä eroon. Opettele hyväksymään itsesi juuri sellaisena kun olet.

Itse olen jo aloittanut matkan itseni hyväksymiseen, mutta täytyy myöntää, että olen oikeastaan aina tuntenut olevani epäcool ja tunnen samalla tavalla edelleen. Olen aina pukeutunut enemmän tai vähemmän oman mielen mukaan, mutta silti ajatellut paljon sitä mitä muut minusta ajattelevat. Yläasteella kuljin jonkin verran glam rock-tyylisissä vaatteissa ja ajattelin kaikkien tuijottavan. Sain isältäni silloin kommentin, että hän on ylpeä minusta kun pukeudun kuten haluan, enkä mieti mitä muut ajattelevat. Ulospäin ei näkynyt sitä valtavaa epävarmuutta. Edelleen olen sitä mieltä, että olen outolintu. Ulospäin se näkyy ehkä eniten juuri pukeutumisessa. Kun kuljen räikeissä treenitrikoissa, kaverini saattavat sanoa, etteivät kehtaa kulkea samanlaisissa, että heille tulisi todella epävarma olo. Vaikka olisinkin saanut heiltä kehuja trikoista, tuntuu siltä, ettei jollain tapaa ole soveliasta käyttää sellaisia. Jos olen ostanut jonkun todella räväkän vaatteen ja kukaan ei kommentoi sitä mitenkään, ajattelen muiden pitävän sitä aivan hirveänä.

Huono kuva, mutta ihana Star wars paita :D

Minulla on yhdet lemppari housut, farkkumaiset löysät housut joissa on resorit lahkeensuissa ja vyötäröllä. Isoisälläni oli joskus samantapaiset. Perheeni on aina ollut sitä mieltä, että housut ovat vaarihousut ja siitä minulle on tullut sellainen olo, että ne ovat oikein junttihousut, mökille sopivat. Vähensin housujen käyttöä, koska aloin hävetä niissä kulkemista. Housut ovat kuitenkin pysyneet lastenhoitohousuina, sillä niissä on mukava istua lattialla, eivätkä ne purista mistään. Kun menin työpäivän jälkeen suoraan koulutukseen "lastenhoito/mökkihousuissa", sainkin yhtäkkiä useammalta kurssikaverilta kehuja housuista ja kyselyitä, mistä olen ne löytänyt. Yhtäkkiä aloinkin uudestaan rakastamaan housujani, sillä en ollutkaan ainoa joka tykkää niistä. Valitettavasti housut hajosivat juuri, sillä olen käyttänyt niitä niin paljon, että kuluivat ihan puhki.

On kuitenkin jännä huomata miten muiden mielipiteet tiedostamattani muuttivat omaa käsitystäni housuistani. Tavallaan, ei edes haittaa, että housut hajosivat, koska sain jotain paljon parempaa. Ymmärsin, että vaikka kaikki eivät tykkäisi vaatteistani, niin löytyy aina niitä jotka näkevät ne samalla tavalla kuin minä. Minussa ei siis ole mitään vikaa ja on tärkeä muistaa, ettei muiden mielipiteillä ole väliä vaan sillä mitä sinä itse ajattelet, tunnet ja haluat.

-Mallu

Ulkopuolinen

Olen oikeastaan koko elämäni useimmiten tuntenut itseni ulkopuoliseksi. Suuri syy siihen on varmasti ollut se, että olen pienenä ollut porukassa todella ujo ja epävarma. Jäin pienenä usein taka-alalle isommassa porukassa, vaikka muuten sain helposti uusia kavereita. Olisin tietenkin halunnut olla se suosituin ja huomion keskipisteessä ja ehkä olinkin välillä, mutta tunsin itseni kuitenkin usein yksinäiseksi. Pienenä opittu tapa onkin selvästi jäänyt päälle ja jään nykyäänkin isommassa porukassa helposti taka-alalle.

Harrastin muodostelmaluistelua, joka vei suurimman osan vapaa-ajastani ja sen takia tunsin olevani ulkopuolinen muissa piireissä. Yläasteella kaverit jopa lakkasivat pyytämästä minua mukaan koska "sullahan on aina treenit". Olin 12 vuotiaana vaihtanut luisteluseuraa ja joukkuekaverit olivat suurimmaksi osaksi luistelleet yhdessä pienestä asti, se ei helpottanut ulkopuolisuuden tunteeseeni. Tunsin itseni siis ulkopuoliseksi sekä treeneissä, että vapaa-ajalla.

"Lonely is not being alone, it's the feeling that no one cares"

Hakeuduin isoskoulutukseen ja tein kesätöitä isosena. Ajattelin ettei seurakunnan piireissä voi olla ulkopuolinen, mutta kuinka väärässä olinkaan. Huomasin, että monet papit ja nuorisotyöntekijät eivät vain jostain syystä pitäneet minusta. Myöhemmin olen ajatellut, että olisikohan se johtunut siitä, että olen todella hyvä lukemaan ihmisiä ja huomiokykyni on todella hyvä. Rippileireillä huomasin monia asioita nuorissa ja otin asiat esille iltakokouksissamme sekä esitin ehdotuksia, kuinka parantaa tilannetta. Yleensä kaikki olivat samaa mieltä kanssani ja sain kehuja huomioistani. Nyt olen kuitenkin usein pohtinut sitä, että papit ja nuoriso-ohjaajat eivät ehkä pitäneet siitä, että minä teininä huomasin jotain mitä ammattilaisten ehkä olisi pitänyt huomata. En tiedä voiko asia olla näin, mutta ainakin tietyiltä seurakunnan työntekijöiltä koin selkeää syrjintää ja sen huomasi myös muut isoset.

Kun aloitin lukion, halusin aloittaa puhtaalta pöydältä, löytää uusia ystäviä ja päästä eroon jatkuvasta ulkopuolisuuden tunteesta, joten valitsin lukion jonne vain yksi toinen minun koulustani haki. Sain uusia ystäviä, mutta edelleen oli sama ongelma, treenit veivät suurimman osan vapaa-ajasta (viikossa yksi vapaapäivä), joten koulukaverit olivat enimmäkseen vain koulukavereita. Masennukseen sairastuminen ei varmasti auttanut, vaikka luistelun lopettamisen jälkeen vietin paljon aikaa kavereiden kanssa, oli ajatusmaailmani todella synkkä ja ulkopuolisuuden tunne voimistui.

Lukion jälkeen aloitin työt vanhainkodissa, olin n.10 vuotta nuorempi kuin nuorimmat työntekijät osastollamme. Kuten rippileireillä, tein paljon huomioita ja yritin antaa kehitysehdotuksia. Eihän minua tietenkään kuunneltu, miten muka 19 vuotias tyttö voisi tietää tai tajuta yhtään mitään.. 1,5 vuotta myöhemmin lähdin tekemään pelkkää keikkatyötä ja sille tielle jäin (vaikka välillä onkin ollut vähän pidempiä projekteja). Keikkatyöntekijänä sitä todellakin on ulkopuolinen! Suurin osa kavereista opiskeli tai oli jossain töissä, itse tein töitä seitsemään eri paikkaan. Kun aloitin sairaanhoitajan opinnot toivoin, että pääsisin vihdoin mukaan johonkin porukkaan. Nopeasti huomasin kuitenkin, että ei.. En halunnut hoitajaksi vaan lääkäriksi ja se erotti minut aika rajusti toisista. Opinnot olivat suurilta osin todella tylsiä, eivätkä haastaneet minua ollenkaan. Ehkä minulla ei sen takia "klikannut" koulukavereiden kanssa kunnolla?

Tällä hetkellä en ole opiskelija, enkä työssä käyvä. En myöskään ole työtön, teen edelleen keikkahommia ja luen lääkiksen pääsykokeisiin. En kuulu mihinkään kategoriaan ja tällä hetkellä tuntuu siltä, että minulta puuttuu vertaistuki kokonaan. Kukaan ei ymmärrä, olen ulkopuolinen.

-Mallu